tiistai 22. maaliskuuta 2016

Tuntemattomat parrakkaat miehet

Tänään oli tähänastisen vuoden kaunein päivä Belgiassa. Miehen ei tarvinnut mennä töihin, joten menimme ostamaan lapsukaiselle turvaistuinta ja pöllöpulloa, jonka kuvaa katsoessaan poika huhuili kumeasti. Sitten kävelimme metsässä, jossa kevään kultainen aurinko silautui puiden läpi. Lapsi rynnisti tiellä ja improvisoi kepistä poran, jota pärisytti kovasti.

Tänään oli tähänastisen vuoden kamalin päivä Belgiassa. Miehen ei tarvinnut mennä töihin, koska tunnit oli peruttu aamuisen terrori-iskun takia. Kun kävelimme metsässä, mieli oli valosta huolimatta raskas. Puiden keskellä tuntui hyvältä ajatella, miten ne ovat olleet ennen meitä ja tulevat kasvamaan vielä meidän jälkeemme. Paikoillaan seisovina, hiljaisina, vakaina, ilosta ja ahdistuksesta välittämättä.

Kävin Brysselissä viimeksi alle viikko sitten. Olin töissä sijaisena, oli mukavaa, kaupunki oli kauniisti valaistu. Rautatieasemaa vartioivilla sotilailla oli valtavat aseet, mutta syksyn jälkeen olin ehtinyt tottua niihinkin.

Erityisen pahalta tuntui tänään nähdä kuvat lentokentästä. Olin seissyt siellä monet kerrat ja odottanut vuoroani lähtötarkastukseen. Nyt mietin sukulaistani, jonka on määrä lentää Belgiaan ylihuomenna ja toista, joka olisi lentänyt tänään, jos liput olisivat olleet hieman halvempia. (Ei tosin iskun aikaan, siihen ei tämä vaihtoehtotodellisuus taivu.) Jos. Jos.

Terrorismi tulee sanasta terror, joka tarkoittaa kauhua. Kauhu ei tarkoita pelkästään sitä kauhua, jota uhrit mahdollisesti ehtivät tuntea ennen kuolemaansa vaan pelkoa, joka leviää iskujen satunnaisuuden mukana ympäri maata kuin kulkutauti. Kulkutauti, joka saa ihmiset epäilemään toisiaan, kärjistämään, mustavalkoistamaan ja uskomaan salaliittoteorioihin. Terroristi tekee meistä meitä ja niistä niitä, eikä kukaan niistä ansaitse meidän statusta.

Terrorismi saa ihmiset myös näkemään painajaisia, toisinaan silmät auki. Se on kuin aivoihin pesiytyvä mato, joka häiritsee realistista ajattelua. Realisti käyttää turvavyötä ja välttää tupakointia ja ylenmääräistä punaista lihan syöntiä, koska tietää, että länsimaalaisen ihmisen kuolinsyy liittyy paljon todennäköisemmin niihin kuin terrorismiin. Mutta sitten kun herää aamuyöllä kello viideltä, realismi häilyy kaukana ja palaa vasta auringonnousun myötä. Joskus ennen Pariisin iskuja näin unta, jossa terroristit olivat vallaneet Belgian ja sanoivat, että en saisi enää käyttää punaista laukkua. Ruskea sentään kelpasi. Sisällöstään huolimatta unen tunnelma oli sellainen, että ei oikein enää sen jälkeen nukuttanut.

Joka kerta, kun maahanmuuttajan näköistä lasta haukutaan taustansa takia koulussa tai kadulla, terrorismi voittaa, vaikka haukkuja olisi itse mielestään se, joka pelkäisi terrorismia. Joka kerta, kun syytön muslimi, tummatukka, partaniekka tai muuten vain jonkun mielestä stereotyyppisen terroristin näköinen henkilö saa vihat niskoilleen, terrorismi voittaa.

Melkein heti Pariisin iskujen jälkeen jouduin käymään Ikeassa. Oli suuri rakennus, lauantai-ilta, paljon ihmisiä, hermostunut lapsi. Yhtäkkiä päälle iski vainoharha. Tuli mieleen, miten mahtava eurooppalainen, arkinen kohde kyseinen rakennus olisi iskulle. Katselin ihmisiä ja mieli selasi nopeasti, kuka voisi olla räjäyttäjä tai ampuja. Bongasin kolme nuorta miestä, jotka näyttivät olevan kotoisin Lähi-Idästä. Sydän alkoi hakata, vaikka samalla ärsytti se, että ylivirittynyt mieleni reagoi tahtomattani stereotypioiden perusteella täysin viattomiin tyyppeihin.

Kukaan ei räjäyttänyt ketään. Bongasin tummat miehet myöhemminkin. He söivät ravintolassa ranskalaisia. (Söivät ranskalaisia!). Tietokonepöytiä taisivat katsella.

Kun maailmantuska iskee, ajattelen usein tätä artikkelia. Siinä tutkija haastetteli yli 65-vuotiaita ihmisiä - vanhin oli 102-vuotias - ja yllättyi, kun monelle suurin katumuksen aihe oli se, että elämässä oli tullut huolehdittua turhaan. Monet haastatelluista olivat kohdanneet sotia ja kuolemia, mutta heidän neuvonaan oli ottaa päivä kerrallaan ja keskittyä konkreettisiin huolenaiheisiin. Vaikka minulla on tuttuja monesta maasta ja kulttuurista, en ole immuuni terrorismi- ja stereotypiamadolle. Silti haluan tehdä pelolle jotain, koska terrorismi saa voimansa nimenomaan siitä. Herkkä mieli alkaa pyörittää turhia keloja, jotka eivät johda mihinkään. Yksi huolestumisen paradokseista on se, että se saa aikaan valheellisen toimimisen tunteen. Loppujen lopuksi maailmalle on samantekevää, kuinka paljon märehdin sen ongelmia pääni sisässä, jos märehdintä ei johda toimintaan. Myös myötätunto ja ystävällisyys voi olla toimintaa - jos ei maailmaa pysty paljoa parantamaan, voi ainakin välttää sitä, että tekisi siitä kurjemman paikan.

En halua puuttua tässä sen laajemmin maahanmuuttoon tai sen haasteisiin. Ne ovat vakavia ja tärkeitä asioita, joita ei sovi sivuuttaa epäluulolla eikä naiiviudella. Haluan kuitenkin muistuttaa, että positiiviset uutiset eivät ole uutisia eivätkä pääse siksi otsikoihin. Molenbeekin terroristit ymmärrettävästi pääsevät, mutta eivät ne ḱaikki, jotka tekevät töitä syrjäytymisen tai radikalisoitumisen estämiseksi paitsi ehkä positiivisena alakappaleena terroristitapauksen yhteydessä. Ketään mediaa ei kiinnosta, että suurin haasteemme maahanmuuttajataustaisten musliminaapureidemme kanssa on se, että heidän kaninsa tapaa karkailla meidän puolellemme ja meidän vadelmapensaamme uhkaa levitä heidän puolellensa.

Mieheni, joka tapaa työnsä kautta jatkuvasti maahanmuuttajia - myös hurjista oloista tulevia turvapaikanhakijoita - on kertonut, miten se on vaikuttanut häneen. Hän on ymmärtänyt, miten kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja kulttuuri on loppujen lopuksi vain ohut pintakerros saman nälän ja halun päällä. Mitä enemmän eri maista tulevia ihmisiä tapaa, sitä enemmän näkee yksilöitä: rakastettavia, traumatisoituneita, typeriä, ärsyttäviä, hauskoja yksilöitä.

En ole kirjoittanut tähän blogiin vuoteen. Jotenkin olisi mukavampaa, jos paluun syy olisi positiivisempi, vaikka Kootut Wiisaat Wanhemmuusneuvot, mutta ehkä niistä toiste. Nyt me jatkamme elämää ja lähetämme kaiken myötätuntomme niille, jotka siihen eivät pysty. Ja myös niille, jotka lähtevät karkuun maista, joissa jokainen päivä on samanlainen kuin Brysselin lentokenttä tänään.


maanantai 9. helmikuuta 2015

Ihan hitosti kettukarkkeja

Vauva-arki on lähtenyt hyvin käyntiin. Pienhenkilö syö ja nukkuu tolkusti ja on muuttunut varsin potraksi. (Kiinnostava kielellinen ilmiö sinänsä, ettei adjektiivia potra käytetä koskaan muulloin kuin sanan poika yhteydessä, kuten Markus Kajo jossakin pakinassaan totesi. Että ei sanota, että ostinpa torilta potria vihanneksia.) Olemme saaneet ihania vauvalahjoja, Suomesta myös. Kiitos teille kaikille!

Tänään, arvon lukijat, aion kertoa teille belgialaisista vauvatavoista. Kun pienhenkilö putkahtaa maailmaan, on tapana  lähettää kavereille, sukulaisille, tuttaville ja työkavereille vauvakortit. Kortit saatetaan lähettää hyvinkin pian syntymän jälkeen, yleensä jopa niin, että ne ovat kaikkia yksityiskohtia myöten valmiina ennen syntymää. Sitten vauvan synnyttyä painofirmalle lähetetään tekstiviesti, jossa kerrotaan syntymäaika, pituus ja paino. Kortin idea on tiedottaa, mihin osoitteeseen vauvakäynnille voi tulla. Siinä kerrotaan myös mahdollisen lahjalistan osoite tai tilinumero, vähän niin kuin hääkutsuissa. Tapa tuntuu ymmärrettävästi monista oudolta - "tule käymään täällä, ja anna sitten rahaa, kiitos" - mutta täällä siitä pidetään kai yleisesti ottaen kätevänä eikä siitä oteta turhia paineita. Joku saattaa laittaa tilille rahaa, moni ei, ja se on täysin ok.

Vauvavierailut ovat yleisiä heti syntymän jälkeen, Jotkut tuoreet vanhemmat laittavat jopa vauvakortteihin mukaan synnytyssairaalan huoneen, ja sitten on ihan todellinen riski, että yhtäkkiä univelkainen imetystä opetteleva äiti kohtaa lauman pirteitä työkavereita sairaalasängyssä lojuessaaan. Itse emme halunneet tehdä niin (minkä voi ehkä edellisen virkkeen muotoilusta päätellä), mutta mielestäni oli mukavaa, että jo sairaalaan tuli muutama toivottu vieras piristämään kummaa kaoottista vauva-arjen alkua. Toki jos olisimme olleet ihan kahjoväsyneitä, emme olisi vielä kutsuneet tyyppejä käymään vielä niin aikaisin.

Itse lähetin kortit Suomeen vain perheelle, koska tapa ei vielä liene sielläpäin tuttu, mutta Belgiassa jakelimme niitä enemmän. Vauvan tuoreet kummitädit (minun ja miehen sisko) kustansivat kortit jalosti, ja miehen sisko vietti vielä yhden tovin nyperrellen pikkukettuja paikoilleen korttiin haettuaan ne painosta.

Kun vieras tulee käymään, heille annetaan pieni rasiallinen karkkia, jota kutsutaan nimellä doopsuiker eli kastesokeri. Doopsuikerit ovat yleensä ison ranskanpastillin näköisiä makeisia, mutta nykyään niistä on paljon variaatioita. Karkkeja on tapana viedä myös työpaikalle tai tarjota asiakkaille, jos itse sattuu työskentelemään vaikka pienessä putiikissa. Esimerkiksi juuri ennen vauvamme syntymää lähiapteekkari tarjosi meille karkkeja, koska oli tullut itse isoäidiksi, ja siinä sitten juttelimme jälkikasvuista.

Koska halusimme belgialaisten vauvameininkien keskelle jotain suomalaista, tilasimme doopsuikerien sijaan Fazerin kettukarkkeja Suomesta. Belgialaisten mielestä ne olivat kiehtovia uutuuksia. Tosin arvelen, että mahdolliset tulevat vieraat saavat kettukarkkien sijasta belgialastoffeeta, koska kettukarkit ovat huvenneet nopeasti. Suomi-ikäväisellä allekirjoittaneella on osuutta asiaan.

Näin hoidetaan siis vauvatavat à la Unikkoversumi:

Teetä vierailijoille kortteja. 

Tilaa Suomesta ihan hitosti kettukarkkeja, koska haluat olla erilainen.

Osta Belgiasta ihan hitosti pieniä valkoisia laatikoita ja taittele ne.

Avaa pussit. Älä syö liikaa karkkeja.

Älä syö ainakaan ihan hirveästi...

...koska niitä täytyy riittää jokaiseen laatikkoon.

Koristele laatikot söpöllä nimitarralla. Älä vaida nimeä syntymän jälkeen.

Nypertele päälle vielä rusetit flaamilaista poliisisarjaa katsellessa.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, uusi henkilö

Paljon on tapahtunut sitten viime kirjoittaman. Meillä on kahden viikon ja yhden päivän ikäinen ihana poikanen, joka nukkuu juuri isänsä rintaa vasten kantoliinassa. Siksipä minulla on vihdoinkin aikaa kirjoitella Suuri Syntymätarina. Synnytys oli rankka mutta hieno kokemus. Rankka siksi, että koko hässäkkä kesti torstai-iltapäivästä kello viidestä lauantaiaamu-seiskaan, enkä nukkunut tässä välissä yhtään. Hieno siksi, että se päättyi niin hyvin. Ajattelin jo heti sen jälkeen, että voisin ryhtyä tähän uudelleenkin. Pitkän keston syynä oli ilmeisesti se, että vauvatyyppi oli aluksi hankalassa asennossa. Itse asiassa pienhenkilö ehti kääntyä  paria viikkoa ennen syntymäänsä perätilaan ja suunnitteilla oli jo sektio, mutta sitten tyyppi muljahti takaisin jotakuinkin pää alaspäin, mikä todettiin jännittävästi päivää ennen suunniteltua sektiota. 

Näin homma siis eteni dramaattisessa preesensissä:

On torstai-iltapäivä 18.12., vauvan laskettu aika. Lorvehdin yksin kotona ja pohdin juuri sitä, miten odottavan aika on pitkä ja miten tämä vauva syntyy takuulla vasta parin viikon päästä, jolloin kylään tuleva siskoni on palaamassa Suomeen. (Näin kävi eräälle Ruotsissa asuvalle belgialaiskaverille: äiti tuli kylään, mutta vauva syntyi vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, päivä äidin kotiinpalun jälkeen.) Käyn kävelyllä. Vähän ennen kello viisi alkaa kuitenkin tapahtua. Harjoitussupistustukset, joita on ollut pari viikkoa, alkavat muuttua iltapäiväkävelyn jälkeen kivuliaammiksi, mutta mietin, että varmaan ne kuitenkin menevät ohi.

P tulee kotiin töistä kuudelta. Alamme innostua, mutta vielä ei ole aika lähteä minnekään, vaikka supistuksia tulee usein. Odottelemme ja katselemme pari Comedy Inc -jaksoa digiboksilta. Menen suihkuun, joka auttaa vähän, mutta ei lopeta supistuksia. Ajattelen kuitenkin odottaa, etten menisi sairaalaan liian aikaisin. 

En saa nukuttua kipujen takia ja herätän miehen joskus kahden aikaan yöllä ehdotellen sairaalaan lähtöä. Kun ajamme pimeällä hiljaisella tiellä ja kärsin supistuksista auton tärinöissä, radiosta kuuluu The Pixiesin Here comes your man. Nauramme. Pieni mies saisi tosiaan tulla pitkän odotuksen jälkeen.

there is a wait so long
you'll never wait so long
here comes your man
there is a wait so long
you'll never wait so long
here comes your man


Sairaalassa pettymyksekseni selviää, että kohdunsuu on vasta noin sentin auki (ponnistusvaiheessa sen pitää olla kymmenen senttiä, ja siihen menee yleensä tuntikausia). Pääsemme kuitenkin synnytyshuoneeseen. P on paras mahdollinen synnytyskumppani ja puhisee kanssani, kun puhaltelen supistuksia pois. Tässä vaiheessa ne tulevat noin viiden minuutin välein ja ovat kivultaan ikävien kuukautiskipujen luokkaa, joten ne ovat vielä siedettäviä. Hengitystekniikoista on tässä vaiheessa vielä paljon hyötyä. Jossain vaiheessa aamukätilö vaihtuu vuoroon ja sanoo, että synnytyksen edistyminen on niin hidasta, että voin käydä kotona, jos haluan. En halua, koska en uskalla itse arvioda, missä vaiheessa sairaalaan pitäisi palata, ja koko matka tuntu hankalalta ajatukselta. Yritän voimistaa supistuksia kävelemällä P:n kanssa sairaalan käytävillä. Pysähdyn välillä nojaamaan häneen ja hengittelemään syvään. Here comes your man soi taas radiossa ja tanssahtelemme kömpelösti.

Perjantai-iltapäivänä kätilö toteaa, että kohdunkaula ei vieläkään ole auki kuin muutaman sentin ja ehdottaa sikiökalvojen puhkaisemista synnytyksen nopeuttamiseksi. Kätilö hoitaa homman kuudelta perjantai-iltana, jolloin kipeiden supistusten alkamisesta on noin 13 tuntia. Kalvojen puhkaisu kuulostaa ja näyttää pelottavalta hommalta, mutta ei onneksi satu yhtään. Supistukset kyllä voimistuvat. Jihaa, kohti pokaisen ensikohtaamista!

Tai sitten ei. Joskus puolen yön lähellä kätilö tsekkaa kohdunsuun taas. Se onkin auki vasta kolmisen senttiä, ei ainakaan neljää enempää. Tässä vaiheessa usko alkaa pettää ja minua alkaa ahdistaa. Hypin jumppapallolla, joka auttaa fyysiseen kipuun, mutta ei pelkoon. Kipu ei haittaisi niin paljon, jos tuntuisi, että se edistäisi tilannetta, mutta alan tuntea olevani vain helvetillisesti sattuvassa umpikujassa, enkä tiedä, kuinka kauan sitä on jäljellä. Vaikka olen ensisijaisesti ajatellut käyttää niin vähän kivunlievitystä kuin pystyn - en valtavien periaatteiden vuoksi vaan siksi, että esimerkiksi jalkeilla pysyminen onnistuisi  - alan miettiä epiduraalia. 

P yrittää nukkua ja minä myös, mutta en pysty. Kello on yli puolen yön lauantaita, ja olen ollut sairaalassa pian 24 tuntia nukkumatta lainkaan torstaiaamun jälkeen. Kivuliaat supistukset ovat harventuneet, mikä ei sekään tunnu hyvältä merkiltä. Lämpöni on alkanut myös nousta ja lähentelee kuumeen rajaa. Kun kätilö tulee, suostun epiduraaliin. Sitten sairaalasängyn ylle sytytetään kirkas lamppu, anestesialääkäri ilmestyy jostakin, P herää ja tulee istumaan sängyn viereen. Saan suunnilleen miljoona erilaista tippakanyyliä ja ikävän tuntoisen piikin selkään, mutta en välitä. 

Todetaan, että minulla on kuumetta, mutta ah, kipu on poissa! Saan ilmeisesti myös oksitosiinitipan vauhdittamaan supistuksia. Hengailen P:n kanssa kahdestaan pimeässä synnytyssalissa ja näen, kuinka käyrälle alkaa nousta kauniita supistuksia, jotka onneksi tuntuvat vielä, mutta vain heikkona paineena. Toivo herää. Neljältä kätilö toteaa, että kohdunsuu on kahdeksan senttiä auki. Maailma on jälleen hyvä ja kaunis paikka.

Joskus lauantaiaamuna kuuden aikaan kahdeksan senttiä on edennyt vielä kymmeneen, mutta vauvani on kääntynyt jälleen kummalliseen asentoon ja on liian ylhäällä, ei onneksi sentään jälleen perätilassa. Joudun itse istumaan sänkyyn, jotta tyyppi laskeutuisi. Se on täysin jees, mikään ei satu, tämä on kohta ohi. Ponnistaminen pelottaa, mutta ei se ainakaan näitä puoltatoista viime vuorokautta kamalampi voi olla. Olen niin väsynyt, että kun suljen silmäni, menen heti jonnekin toiseen paikkaan, jossa tätä salia ja synnytystä ei ole vaan unen armelias lämmin pimeä. Mutta en saa jäädä sinne, minun on pysyttävä hereillä ja oltava vahva.

Ja yhtäkkiä salissa on taas valot ja mukava synnytyslääkärinainen ja kätilö ja ehkä kätilöopiskelija. P istuu vieressäni hikisenä, rasvatukkaisena ja hirvittävän väsyneenä mutta edelleen loistava henkisenä tukena. Kaikki ovat iloisia, kun kerron ponnistusfiiliksistä, koska epiduraali voi viedä tunteen kokonaan pois. 

Sitten yhtäkkiä ponnistushuudot kiihtyvät, englantia ja hollantia puhutaan ja kuulen, että nyt on pää, seuraavaksi hartiat, hyvä, hyvä, mahtavaa! Ja lääkäri tai kätilö käskee minun ojentaa kätensä, ja niihin laitetaan vähän limainen ja sinertäväsorminen mutta täydellinen pieni kurttunaamainen olento, joka alkaa heti parkua. En puhkea liikutuksen ja helpotuksen kyyneliin, kuten ajattelin joskus, että kävisi, vaan huudan innoissani OIJOIJOIJOI! ja otan tyypin rinnalleni. Siinä hän hengailee, rauhoittuu pian ja tuijottaa minua tummilla kapeilla silmillään ja ryhtyy sitten äidinmaitopuuhiin kuin vanha tekijä. P saa leikata napanuoran ja kommentoi tätä suurta kokemusta myöhemmin: "Lähinnä ehdin ajatella, että olipa tylsät sakset." Siihen vauva jää ja saa hengailla tunnin ennen kylvetystä ja pukemista. P istuu vieressäni ja silittelee tyypin ihoa, joka on pehmeä ja inhimillinen ja vihdoinkin totta. Olemme puhkiväsyneitä, ryvettyneitä ja maratonin juokseita ja hirvittävän onnellisia.

Tervetuloa tähän maailmaan, pieni rakas Alvar. 


Tuore äiti-ihminen ihastelee jälkikasvuaan

Kahden päivän ikäinen tummasilmäinen henkilö

perjantai 12. joulukuuta 2014

Haavoittuvat kehot puiston uumenissa

40. raskausviikko on alkanut, mutta koskapa en ole vielä jakautunut kahdeksi, on aikaa kirjoittaa sananen Citadelparkista ja nykytaiteesta. Kyseinen puisto on yksi Gentin tunnetuimmista ja se sijaitsee keskustan liepeillä. Sen läpi olen taivaltanut niin yliopistollekin kuin hollannintunnille ja käynyt ulkoiluttamassa siellä vapaaehtoistyönä koiria. Öisin puistolla on ikävä kyllä samanlainen maine kuin Helsingissä Kaisaniemen puistolla, mutta valoisaan aikaan se täyttyy lenkkeilijöistä, koiranulkoiluttajista, lapsista ja vanhemmista ja lämpiminä iltoina piknikillä istuvista tyypeistä.

Kävin kotibelgiaanoni kanssa puistossa pari viikkoa sitten, kun olimme matkalla nykytaiteen museoon. Vaikka oli marraskuun viimeinen päivä, puistoon pukkasi vielä ruusua ja ruskavärejä




Puistossa on myös hautausmaan näköinen installaatio, mutta kivissä lukee tunnettujen taidemuseoiden nimiä:


Sieltä voi löytää myös kuuluisien gentiläisten mukaan nimettyjen polkujen lisäksi polun, joka on omistettu kaikille sen tallanneille anonyymeille ohikulkijoille.





Puiston laidalla sijaitsevat modernin taiteen museo S.M.A.K. ja vanhemman taiteen museo MSK. (Museum voor Schone Kunsten). Jos haluaa varmahkon taidetärpin, suosittelen MSK:iä, koska sen vakokokoelmissa on tunnettuja nimiä. Nykytaiteen museon kiinnostavuus riippuu kokemukseni mukaan enemmän esillä olevasta vaihtuvasta näyttelystä. Tällä kertaa kävimme gentiläissyntyisen Berlinde De Bruyckeren näyttelyssä, jonka päällimmäiset teemat ovat kärsimys ja kehon haavoittuvuus. Törmäsin De Bruyckereen (taitelijan gentiläisyydestä mitää tietämättä) ensimmäistä kertaa Kiasman Ars06-näyttelyssä, jossa taiteilijan teos Mute horse aiheutti minulle ja mukana olleelle kaverilleni painajaismaisia väristyksiä. Silti teos oli yhtä aikaa kiehtova - sen painajaismaisuus oli juurikin unenomaista, ei liian ilmiselvää, ei ahdistuksella mässäilevää vaan alitajuntaan uivaa. Seuraavan kerran törmäsin De Bruyckereen Berliinissä vuonna 2007 näyttelyssä, joka kertoi kivusta. Tämä oli taiteilijan töiden esittelyistä laajin, ja se jatkuu helmikuun puoleen väliin. Suosittelen näyttelyä pientä ahdistavuutta pelkäämättömille kaupunkimatkaajille ja kanssagentiläisille.

Tässä yksi unenomaisista mutta vähemmän kivuliaista teoksista: mystinen pitkähiuksinen vahanainen:

Berlinde De Bruyckere: Hanne. Lähde täällä
Täytyy sanoa, että on varmaan ihan hyvä, että menin kehon haavoittuvaisuutta käsittelevään näyttelyyn ennen synnytystä enkä heti sen jälkeen. Ehe ehe. Mutta toki kaikki voi mennä hyvin ja voimaannuttavasti!

torstai 27. marraskuuta 2014

Täysiaikainen henkilö

Tänään pyörähti alkuun raskausviikko 37, mikä tarkoittaa sitä, että meidän vauvelin voi julistaa syntyvän täysiaikaisena. Eilisen lääkärikäynnin mukaan tyyppi on noin kolmikiloinen jöllikkä. Kun makasin aloillani piuhat mahaan kiinnitettynä vauvan sydänäänten ja mahdollisten supistusten tarkkailua varten, tyyppi aloitti ihan järjettömän möyrintä- ja hikkanäytöksen. Kaikkein kiinnostavinta onkin odottaa, millainen henkilö sieltä putkahtaa. Odotusaikana olen ehtinyt kiintyä jo niihin pieniinkin jonkinlaista persoonallisuutta osoittaviin piirteisiin, kuten siihen, että vauva alkaa myllertää usein, jos kuuntelen Rahmaninovin pianokonserttoa (havaittu sattumalta Loisto-elokuvan äärellä ja testattu myöhemmin uudelleen) tai että tyypillä on jo jonkinsorttinen yörytminsä.

Koska bolleke on ensimmäisemme, minulla ei ole kokemusta Suomen vastaavista systeemeistä. Siksi vertailu on vaikeaa, mutta tässä on kuitenkin joitakin subjektiivisia havaintojani Belgian vauvatavoista ja terveydenhuollosta. Jos jonkun muun maassa asuvan tai asuneen kokemukset ovat erilaisia, saa korjata ja kertoa omia näkemyksiään.

- Belgiassa vauvan kasvua ja kehitystä tarkkaillaan niin, että äiti käy kätilön tai gynekologin vastaanotolla. Olen käynyt gynekologilla noin kerran kuussa, lopussa kaksi kertaa ja nyt viikottain. Joka kerralla olen saanut mukaani myös ultraäänikuvan eli niitä otetaan käsittääkseni hurjasti enemmän kuin Suomessa. Aluksi ultrakuvien saaminen oli tosi jännittävää, nyt niissä näkyy aina vain sama vaalea epätarkka tuhru, kun poikanen liikkuu niin hurjasti.

- Kävimme otattamassa myös 4D-kuvat, koska sellaiset sai alle satasella, eikä vauvelille tule elämässään toista tilaisuutta moiseen. Olen kuullut, että ne ovat Suomessa usein paljon kalliimpia. Oli huimaa nähdä ensimmäistä kertaa kuvassa vauvan naama: että tuollaisetko sukuhuulet hänelle taitaakin tulla!

- Olen kuullut tulevasta synnytyssairaalastani positiivisia juttuja. Siellä kuulemma kannustetaan imetykseen ja on mahdollisuus synnyttää ammeessa tai ainakin rentoutua siellä supistusten aikana ja oman kumppanin kanssa voi saada sairaalassaolon ajaksi yksityishuoneen, kun maksaa vähän ekstraa. Sairasvakuutus korvaa runsaasti synnytyskuluja. Belgiassa ei ole Kelan tyyppistä systeemiä vaan sairasvakuutus pitää maksaa itse, mutta edullisin vaihtoehto on erittäin kohtuuhintainen ja oman kokemukseni mukaan terveydenhuolto toimii hyvin.

- Kotisynnytys ei ole mitenkään yleinen valinta, mutta olen saanut sen mielikuvan, että se taitaa kuitenkin olla yleisempi kuin Suomessa. Ainakin siitä puhutaan esitteissä ihan käypänä vaihtoehtona.

- Belgialainen kolmikuukautinen äitiysloma tuntuu ihan järjettömän lyhyeltä, ja tämä on yksi niistä jutuista, jotka ovat selvästi Suomessa paremmin. (Toki voin listata sellaisia myös Belgiasta, ehkäpä joskus listaankin!) Onneksi meillä on tilaisuus siihen, että pystyn olemaan pidempään kotona. Sattuneesta syystä monet tuntuvat myös imettävän lyhyemmin kuin Suomessa. Mies olisi varsin mielellään myös koti-isä, mutta ainakin aluksi työtilanteemme takia siihen ei ole valitettavasti mahdollisuutta tyypillistä kymmenen päivän isyyslomaa enempää. Siksi olemmekin erittäin tyytyväisiä sellaiseen asiaan kuin opettajan lomat.

- Kun vauva syntyy, on tapana lähettää geboortekaart eli syntymäkortti kavereille, sukulaisille, työkaverelle, naapureille ja kumminkaimoille. Siinä kerrotaan vauvan nimi ja tärkeät mitat, vanhemmat ja mahdollisesti kummit sekä yleensä lisätään mukaan jonkinlainen kutsu tulla illistelemään pienokaista. On myös yleinen tapa laittaa mukaan lahjalistan nettiosoite tai vauvan pankkitilin numero, jos joku haluaa ostaa sopivan lahjan. Tämä herättää ulkomaalaisissa kavereissani usein kummastusta, koska siinä on vähän "tuokaa lahjoja!" -sivumaku, mutta toisaalta tässä materialistisessa nykymaailmassa sillä voi estää ainakin sen, ettei vauvalle tuoda viittä samanlaista helistintä. Kun vieras tulee kylään, hänelle annetaan vastalahkaksi kortin tyyliin väkrätty pieni paketti tai pussukka, jossa on yleensä teemaan sopivia karkkeja. (Kyllä. Me tilasimme karkkeja tätä varten. Melkein viisi kiloa eräitä nimeltämainitsemattomia Fazerin makeisia, koska on hauska saada belgialaismeininkeihin mukaan jotakin suomalaista, ja joka päivä joudun taistelemaan itseni kanssa, etten avaa pussia ja ala pistellä mokomia houkutuksia kitusiini.)

- Kestovaipat tuntuvat Suomessa yleisemmältä jutulta, mutta voi riippua hyvinkin satunnaisesta ihmisotannastani. Sen sijaan on tosi hienoa, että Gentin kaupunki tukee uusien kestovaippojen ostamista sadalla eurolla. Aiomme käyttää sellaisia niin paljon kuin mahdollista (ja tähän Ekomies-äänellä: ja maailma pelastuu!), toki elämän ja matkustamisen realiteetit huomioon ottaen ja asiasta ylettömästi stressaamatta. Aikamoinen vaippavarasto onkin jo kertynyt muun muassa suomalaiskirppisten ja ystävällisten suomalais-belgialaisten perheiden avustuksella.

- Suomalainen vauvanvaatemuoti sopii omaan makuuni keskimäärin paremmin. Suomalaisilta lastenvaatekirppiksiltä on helppo löytää iloisenvärisiä retrohenkisiä vaatteita, kun taas Belgiassa on enemmän neutraaleja värejä tai sitten vaalenasininen-vaaleanpunainen-linjaa, joka suurina annoksina ei innosta. Pidän itse enemmän kirkkaista ja tummista kuin pastelliväreistä ja haluan myös varautua siihen, että jos saamme vielä toisen bolleken ja tyyppi sattuu olemaan eri sukupuolta, koko vaatevarastoa ei tarvitse laittaa uusiksi kulttuuristen normien takia.

Jännittäviä aikoja siis elämme, toverit!

Oli se suuri jo kaksi viikkoa sitten. 

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Wu-wei (eli auringonkukista, kolmikymppisyydestä ja sikiöstä)

Kun olimme Suomessa kesällä, veimme kanat mieheni vanhemmille hoitoon kuukaudeksi. Palattuamme ja haettuamme kanat meitä odottikin mahtava yllätys: pihamme takana oleva kana-aitaus olikin kasvanut täyteen leimuavankeltaisia auringonkukkia. Kanojen ruokaan kuuluu auringonkukansiemeniä, ja syöjien puutteessa ne olivat lähteneet itämään itsekseen kohti korkeuksia. 



Auringonkukkien kasvun katselemisesta tulee mieleen taolainen käsite wu-wei, jonka voisi kääntää jonkinlaiseksi ei-toiminnaksi. Ei-toiminta on jonkinlaista positiivista passiivisuutta, luonnollisen tapahtumien mukaista toimintaa ja liian ohjailun ja päsmäröinnin välttämistä. Siksi puutarhan kummallisuuksien seuraaminen onkin mainio filosofien harjoitus wu-wein kanssa. Myös monilla muilla osa-alueilla - lastenkasvatuksesta valtion johtamiseen - epätekemisen ja tekemisen tasapaino on tärkeä. Itse olen huomannut sen nyt maalauskurssilla, jossa olen käynyt syksyn mittaan. Toisaalta pitää kokeilla, yrittää ja tarttua uusiin ideoihin, toisaalta pitää luottaa siihen, että prosessi kyllä liikkuu itsekseenkin jonnekin, kun vain ohjailee sitä panikoitumatta. Paperille roiskahtaneesta tahrasta saattaa syntyä asetelman uusi väriläikkä tai valuva maali luoda jotain yllättävää.


Ilmatarkin tietää, kuinka olla positiivisesti passiivinen.

Sillä aikaa kun auringonkukat ovat kasvaneet, levittäneet hohtavankeltaiset teriöntä ja sitten alkaneet rupsahtaa ja rusehtua, kroppani on ikääntynyt kolmikymppiseksi ja sisälläni kasvava vauvahenkilö on kaksinkertaistanut painonsa ihan itsekseen. Matkustin lokakuussa Suomeen ja pidin kaksossiskoni kanssa kuusikymppisjuhlat käymällä kylpylässä, niin kuin kuusikymppiselle kuuluu, ja löllöilimme runsaasti lämpimissä vesissä ja kanelin-, tervan- ja appelsiinintuoksuisissa saunoissa. Belgiassa ja monessa muussa maassa muuten saunomista ei suositella raskausaikana, mutta luotan asiassa suomalaistietoon. Muuten suositukset graavattujen kalojen, raakamaitojuustojen ja sellaisen välttämisestä ovat aika lailla yhteneväiset. Raskaudessakin tietty positiivisen passiivinen ihmettely on ollut usein rakentavin tapa suhtautua kehon muutoksiin: kas, tästä tuli nyt tällainen, enpä olisi tiennyt etukäteen. Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava myös, että kehoni on muuttunut huomattavan vähän: ei raskausarpia, ei selvästi lisääntyneitä suonikohjuja, ei linea negraa, ei räyhyaknea, ei kasvanutta kengänkokoa - ei ainakaan vielä. Samat vaatteet sopivat lukuun ottamatta niitä, joiden pitäisi mahtua vyötärön ympärille. Ainoa selvästi näkyvä muutos on mahapallero, joka sisältää persoonan, pian minusta erillisen ja yllätyksiä täynnä olevan. Ohjakoon hänen eloaan vanhempiensa kasvatusperiaatteiden lisäksi rentous ja positiivinen ihmettely vailla suuria suunnitelmia: tuollainenkin meidän geeneistä voi muodostua, omansa, erilainen. 

perjantai 5. syyskuuta 2014

Salamatkustaja

Palasin vähän aikaa sitten Suomesta, jossa vietimme reilun kuukauden. Ohjelmassa oli tuntikausia uimista auringon- ja kuunvalossa, saunomista, mustikkalitroja, kirjoja ja löllöilyä.

Ja uimista. Ja vielä kerran uimista. 

Kotibelgiaano innostui rakentamaan kanootin netistä löytämien ohjeiden mukaan. Ensin piti tehdä puuranko ja sen päälle virittää kangas, sitten maalata se ja ostaa kylän pienestä Alkosta alkoholitonta roseeviiniä, jolla koko komeus kastettiin ennen kiikkerää mutta viihdyttävää neitsytmatkaansa.

Ah! Kuulosuojaimet ja Kainuun siniset vaarat.
Se liikkuu! Kanootti, ei pullo.

Matkustimme tällä kertaa toissavuoden tapaan Suomeen autolla, mutta tällä kertaa niin, että matkasimme Saksan Rostockista Ruotsin Trelleborgiin. Paluumatkan ajoimme Tanskan superidyllisen Roskilden ja Hollannin kautta. Kun ajoimme menomatkalla Tukholman laivaterminaaliin, lipuntarkastaja varmisti minulta ja mieheltäni, että onhan meitä kaksi lähdössä matkalle. Vastasin myöntävästi, mutta teki mieli tunnustaa, että kyllä mukana on vielä kolmaskin tyyppi, vaikkei vielä omaa lippua, sosiaaliturvatunnusta tai yhteiskunnallisen henkilön asemaa tarvitsekaan.

Volkkarikin nauttii merituulesta. 
Kohti Ruotsia!
Yksi idyllisistä Airbnb-paikoista. 
Viime matkan ruotsalainen teinikissa on kasvanut aikuiseksi. 

Tein positiivisen raskaustestin palattuani huhtikuussa pääsiäislomamatkalta. Vaikka bolleke (ihana flaamilainen murresana, joka kuvaa minusta täydellisesti kohdettaan, yleiskielessä vauva on baby) oli varsin odotettu ja toivottu, yllätys se silti oli. Että meikäläisen kroppa pystyy johonkin tuollaiseen! Mitä suuremmaksi bolleke on kasvanut, sitä konkreettisemmalta ajatus mini-ihmisestä perheessämme on alkanut tuntua. Onneksi tuntikausien autokökkimiset salamatkustajan kanssa sujuivat yllättävän vaivattomasti, jos ei oteta huomioon tulevan satunnaisia turpojalkoja, yökuumuuksia ja tulevan äidin "Oijoi, jälkeläinen saapuu Suomeen ensimmäistä kertaa" -liikutusta Turun satamaterminaalissa.

Matkaa ennen...
...ja sen jälkeen. 

Nyt on menossa 26. raskausviikko. Kävin tänään rakenneultrassa, ja vaikka vauvelin aivoista ei vielä musikaalisuutta, kummien unien näkemiskykyä tai kanootinrakentamishalua voinutkaan skannata, oli hienoa nähdä, että elimet löytyivät ja toimivat. Vauvahenkilö potkii innokkaasti jonnekin kylkiluideni alapuolelle ja rymeltää mahassa erityisesti aamuyön tunteina. Tähän mennessä suurin vaiva on ollut ekan kolmanneksen pahoinvointi, joka ei ollut kuitenkaan järin suurta ja katosi onneksi oppikirjamaisesti, kun pääsin toiselle kolmannekselle. Sen lisäksi onnistuin kehittämään tuona aikana varsin ymmärrettävän mielihalun vaniljajäätelö-mansikka-annoksiin ja kaikkiin hedelmä- ja marja-asioihin sekä kummallisen inhon keitettyä pinaattia, parsaa ja parsakaalia kohtaan. Kun esimerkiksi siskoni oli käymässä ja hihkaisi automatkalla "Tuolla on varsa!", minulle tuli varsasta mieleen parsa ja sen seurauksena öklö olo. Tämän jälkeen sisko sensuroikin sanan "varsa" puheestaan ja alkoi puhua hevosen lapsista halutessaan jakaa kanssamme söpö eläin -havainnon.

Nyt kun salamatkustajasta on tulossa yhä julkisempi, vierailee hän varmaan yhä useammin merkinnöissäni bollekena. Joulukuuta kohti!