lauantai 24. joulukuuta 2011

Taidelinkki, osa 4: Hyvät matkakumppanit

Oi valkoinen joulu. Olen vanhempieni luona, maassa on lumi, mahassa suklaata ja mielessä rauha. P on vielä Belgiassa ja saapuu tänne töidensä takia vasta tiistaina. Belgiassa lakkoillaan eläkeuudistuksien takia, minkä takia julkista liikennettä ei kuulemma ole juurikaan ollut. Semmoista siellä; hiljaisuutta ja pimeyttä täällä.

Nyt aivoni ja kirjoitusluovuuteni ovat myös lomalla, joten tarjoan teille elämän käyttöohjeen neljässä ja puolessa minuutissa. Koska joulukuvastoa tulvii muutenkin joka viestimestä, tämä video ei liity jouluun muuten kuin sikäli, että myös joulu on päivä, jolloin voi pohtia suuria asioita. Videon taustatarina ja teksti löytyvät täältä.

Suositellaan katsottavaksi mörisevillä bassotaajuuksilla valkokankaalta yksin pimeässä huoneessa.


PS. Eilisen Fingerporikin pistäytyi Belgiassa. Hyvää talipalloista ja suklaista joulua tinteille, otuksille ja henkilöille!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Kainuun ja Buñuelin hengessä

Viime perjantaina laskeutui Helsinki-Vantaan kentälle lentokone mukanaan muuan liian aikaisin noussut henkilötär. Sen jälkeen sieluani ja ruumistani on ravittu hyvin monelta taholta: kirjoittajapikkujouluilla, suklaakonvehdeilla, yksityisellä belgialaisvieraan esittämällä käyrätorvikonsertilla sekä julkisella kuorokonsertilla, kuorokonserttipikkujouluilla ynnä eräällä saunaillalla ihanassa puutalossa. Siellä töiden ja opiskelun ja nettiroikkumisen lamauttama keho raksautettiin toverini jäsenkorjauksen avulla takaisin asemiinsa. Nyt välillä pysähdyn ihmettelemään, mikä on tämä kumma tunne hartioissani - tämä ei mikään. Sellaisiin juntturoihin lienen syksyn aikana tottunut. Saunaillan jälkeen näin unta, jossa yöpymishuoneeni oli jännittävä ranskalainen kylpylä. Siellä oli värikkäitä kaakeleita ja iloisia koulutyttöjen parvia. Pidän enemmän tästä kylpylätematiikasta kuin lähiöunien alakategoriasta.

Kotopuolesta myös huhuttiin, että Unikkoversumi on päässyt kainuulaisen KotiseutuPlus-lehden Blogit testissä -palstalle, jossa blogeja arvioidaan samaan tyyliin kuin elokuvia ja kirjoja. (Teksti löytyy 15.12. ilmestyneestä pdf-muotoisesta lehdestä sivulta 20.) Tästä kuullessani minulla oli samanlainen olo kuin unessa, jossa joudun yhtäkkiä keekoilemaan alastomana väkijoukossa, eikä "väkijoukko" tarkoita tässä Helsingin Yrjönkadun uimahallin muita naisasiakkaita. Onhan blogi tekstilajina usein paljon henkilökohtaisempi ja päiväkirjamaisempi kuin esimerkiksi kaunokirjallinen tuotos, jonka johdalla jonkinlaisen kulttuuriarvion pukkaaminen on ymmärrettävää, ja oman blogini ensimmäinen funktio oli toimia ulkomaankirjeenvaihtajan elämäntarinointipaikkana kavereilleni. Mutta lehtiarvio oli positiivinen, ja jos joku on löytänyt pieneen flaamilaisen virtuaalimajaani jutun perusteella, toivotan lämpimästi tervetulleeksi. Ainakin kävijätilastoissa näkyy hurja piikki.

Tekstiäni kuvattiin arviossa muun muassa seuraavalla tavalla:

Blogin kerronta on sujuvaa ja ajatuksenjuoksu mielikuvituksellista. Moniulotteinen teksti on oivaltavaa ja kieliopillisesti puhdasta. Tekijä kuvailee elämää Belgiassa rikkaalla ja raikkaalla tyylillä inspiroiden ja luoden lukijalle mielihalun ryhtyä itsekin blogimaailman parantajaksi.

Arvion ainoat kehitysehdotukset kohdistuivat ulkoasuun:

Blogin ulkoasu ei ole yhtä ilmeikäs kuin tekijän teksti on persoonallinen; se ei myöskään anna viitteitä kirjoittajasta. Tosin blogihan on vasta syntynyt, joten ehkäpä ajan kuluessa ja kirjoittajan kotiutuessa saavat lukijatkin lisää silmänruokaa.

Olen itse tällä hetkellä tyytyväinen tähän flegmaattiseen valkoiseen taustaan, koska sellainen toimii yleensä parhaiten, jos kirjoittaja haluaa esitellä blogissaan paljon valokuvia, eikä pikkusiskoni saa valkoisesta taustasta migreeniäkään. Ulkoasun suhteen voin kuitenkin luvata, että lisää kuvia on tulossa - etenkin, jos tietokoneeni muistikorttipaikka alkaa jälleen toimia tai jos P ei tuhoa vahingossa koko muistikorttini valokuvia siirtäessään niitä jalosti koneelleen, kuten ei tietystikään ole koskaan käynyt, ei, kuvitteellinen esimerkki tämä vain, ei ole traumoja lain! Valokuvat lisääntyvät myös silloin, kun valo lisääntyy ja tämä nöljäinen harmaa talvikausi lakkaa, kun saan isäni überkameran lainaan, kun ullakolla on huonekaluja ja salaperäinen rytöläjä katoaa työhuoneestamme valokuvausoperation tieltä. 

Ja lopuksi: koska silmänruokaa on toivottu, on valitettavasti kerrottava, ettei silmänruokaa ole tähän metablogistiseen kuivankälpäkkään merkintääni tarjolla. Sen sijaan siskoni valokuva-arkistosta löytyi eräänsorttinen ruokasilmä, joka toimi viime vuoden kirjoittajapikkujouluissamme yleisenä surreaalielementtinä Andalusialainen koira -leffan hengessä. (Tämän vuoden pikkujoulujen surreaalielementti oli MacGyver-juomapeli.) Lopuksi karkkimateriasta muovattu silmä syötiin. Siihen hupentui pikkujoulujen kummallinen gourmet. 


keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Lippahattuinen triplakääk!

Tänään meidän oli tarkoitus nousta ylös ajoissa, koska P:llä oli työjuttuja ja minun oli tarkoitus lukea hollannin välikokeeseen, tehdä hollannin kirjaesitelmää ja pakata Suomea varten. Heräsimmekin vähän ennen yhtätoista. Koska verhomme ovat paksut, huone oli täysin uskottavasti pimeä. Sitten sähelsimme tovin ja lähdimme kauppaan. P jätti vahingossa sormensa oven väliin ja loikki kadulla suomeksi kiroillen. Ulkona oli tietysti hämärää ja sateista ja kylmää. Matkalla huomasimme, että olimme jättäneet kauppalistan kotiin. Ennen kauppaa meidän piti käydä valokuvaamossa teettämässä kuvia, mutta se olikin ruokatunnin takia kiinni. Onneksi sentään kadulla oleva kalakauppa oli auki, ja päätimme käydä siellä paluumatkalla ostamassa hollantilaissilakoita. Paluumatkalla kuitenkin myös kalakauppa oli sulkeutunut.

Kotiin tullessamme P teki sienikeittoa ja minä paloittelin sieniä. Sitten P tajusi yhtäkkiä, että hänen täytyisi olla itse asiassa juuri nyt juna-asemalla, koska hänellä oli erääseen opetusharjoitteluun liittyvä tapaaminen tyystin eri kaupungissa.  Samassa ovikello soi, ja siellä oli ryhmä itäeurooppalaisen näköisiä, hollantia murtaen puhuvia miehiä, jotka olivat tulossa asentamaan kaasuputkea, vaikka meille oli kerrottu asennuksen alkavan vasta huomenna. P ohjasi heidät takaovelle ja pyyhälsi matkaan ehtimättä syödä keittoa.

Jäin yksin taloon. Kaasuputkimiehet menivät rylläämään takapihallemme ja kysyivät minulta hankalia kaasuputkikysymyksiä. Jouduin soittamaan P:lle junaan. Kohta P soittikin minulle takaisin, että oli jäänyt sitten vahingossa väärällä asemalla pois.

Onneksi löysin arkistoistani tämän melkein kaksi vuotta sitten Brysselissä otetun klassikkokuvan ilmaisemaan tuntemuksiani:


Muokkaus kello 21.25: Mennessään harjoittelutapaamiseensa P huomasi unohtaneensa tärkeitä papereita kotiin. Paluumatkalla P jäi jälleen pois väärällä asemalla. Minä taas hävitin kännykkäni jonnekin - bussiin taikka kaupungille. Onneksi tätä vuorokautta on jäljellä enää noin kaksi ja puoli tuntia.

Lähiöunien alakategoria

Näin pari yötä sitten unta, jossa olin Suomessa entisessä kotikerrostalossani. Oli pimeää ja talvista. Katsoin, kuinka kaksi lähellä olevaa valtavaa taloa paloivat. Heti, kun toinen saatiin sammutettua, toinen syttyi palamaan edellisen kipinöistä ja niin edelleen. Kadulla, alaoven takana, parveili hätääntyneitä ihmisiä. Kun päästin heidät kerrostalon ala-aulaan, yksi ihmisistä, vaaleanpunaiseen peliasuun pukeutunut teinipoika alkoi huitoa minua jääkiekkomailalla. Heräsin siihen.

Olen nähnyt samasta alueesta aiemminkin katastrofiunia. Unia, joissa kolmas maailmansota syttyy, pommit räjähtelevät ja kahdeksannen kerroksen näköalapaikalta voi nähdä rakennusten luhistumisen.

Vaikka kyseessä oli yksi pääkaupunkiseudun pahamaineisimmista aluista, ei se sentään niin kamala ollut kuin alitajuntani väittää. Näen kuitenkin varsin harvoin varsinaisia painajaisia, joten olen miettinyt, miksi yksi alue on jäänyt kummittelemaa mieleeni. Johtuiko se siitä, että jouduin soittamaan siellä asuessani kahdesti poliisille, vaikka en ole tehnyt sellaista koskaan aiemmin? Tai siitä, että inhosin betonisia katuja enkä jaksanut aina poistua helteelläkään ulos? Kaduillakin sattui kaikenlaista. Kerran joku huuteli perään, kun olin häirinnyt nopealla vilkaisullani hänen arvokasta virtsaamistoimenpidettään. P kertoi tapauksesta, jota päätyi todistamaan. Mies makasi maassa, ehkä ylikulkusillalta hypänneenä tai ehkä muuten vain vaakatasoon onnettomasti joutuneena. Ympärillä pörräsi pelastushenkilökuntaa. Ja mitä tekivät ohikulkijat: ryhtyivät kuvaamaan tapausta kännyköillään. Lopulta paikalle ilmestyi vielä klassinen hullu kissanainen, ehkä kaikkein selväjärkisin, joka huuteli, että tämä on nyt nähty, menkää pois. Joskus nukkumaan mennessäni kuulin kadulta, kuinka lähiöbaarin vieressä huudettiin vittusaatananhuoraa. Sellaiseenkin tottuu, vaikka ei kenenkään pitäisi joutua tottumaan.

Aina, kun luin uutisista pääkaupunkiseudulla sattuneista rikoksista, tuli mieleeni: olisikohan se tämä alue. Usein olikin.

Eilen, vähän keskipäivän jälkeen, kolmikymppinen mies ammuskeli ja räjäytti kranaatteja belgialaisen Liègen keskustassa, ihmisvilinässä, joulumarkkinoiden liepeessä. Belgialaislehdet puhuvat tällä hetkellä viidestä kuolleesta ja 123 loukkaantuneesta. (Vertailun vuoksi: Myyrmannin räjähdyksessä kuoli seitsemän ja loukkaantui noin 80 ihmistä.) Kun alkaa miettiä tekijän motiiveja, päähän tulee kylmä, pimeä ja tyhjä olo. Mietin tappajaa tänään seisoessani bussipysäkillä hollannintunnin jälkeen. Ajattelin: entä jos joku seisoisi tuossa ja heittäisi kranaatin tähän näin. Ja sitten skenaario alkoi melkein huvittaa, melkein - bussipysäkki oli aseman laitakadulla, oli pimeää ja sateista ja väsynyttä ja lisäkseni pysäkillä seisoi vain muutama ihminen. Eipä siinä kovin runsasta satoa olisi niitetty. En ole koskaan käynyt Liègessä, melko lähellä Tongerenissa kylläkin ja sielläkin vain kerran. Belgialaisten lehtien kuvat pakoon juoksevista perheistä ja katuja tarkkailevista poliiseista tuntuvat epätodellisilta, niin kuin ne olisivat tapahtuneet jossain muualla, ulkomailla. Ja kuitenkin matkustaessani pimeässä bussissa kaupungin läpi olin jotenkin varuillani: mikä esine tuolla pojalla oli kädessä mitä se puhuu nyt miksi tuolla on niin kova ääni miksi miksi. Pääsin puolen tunnin bussimatkan aikana kirjassa vain pari sivua eteenpäin.

Sitten yritin ajatella sellaistakin, että todennäköisyys länsimaissa kuolla julkisella paikalla sattuneeseen tuntemattoman ihmisen väkivaltaiseen hyökkäykseen on pieni, vaikka ne uutisoidaankin suuresti. En tiedä, kuinka paljon suurempi tai pienempi se on kuin todennäköisyys voittaa lotossa, joutua salaman iskemäksi tai hain syömäksi tai tavata vaikka belgialaisnaapuri sattumalta Lapissa. Ja ajattelin myös sitä, että vaikka minulla onkin pimeitä lähiöunia, joiden tunnelma palaa kulkiessani illalla film noir -sateisessa kaupungissa tuntemattomien ihmisten keskuudessa, on myös toisia unia, joissa kesämökin läheltä löytyy jännittävä kultavetinen lampi tai jossa kävelen metsässä kesäillan valossa. Niidenkin unien tunnelma on totta, ja niiden unien tunnelmasta aion pitää kiinni.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Taidelinkki, osa 3: Emery & cie

Jos saisin nyt yllättäen pintaremontoitavaksi ja kalustettavaksi tyhjän, suuren ja sokkeloisen kummituskartanon sekä remonttiin tuhansia euroja, uppoaisi valtaosa rahoista Emery & cie -sistustusliikkeeseen.

Emery & cie on  brysseliläissyntyisen Agnes Emeryn sisustusliike. Kaupat sijaitsevat Brysselissä, Antwerpenissä, Pariisissa ja Lontoossa, ja millaisia putiikkeja ne ovatkaan! Oikeastaan "putiikki" on väärä sana, koska ainakin Brysselin kauppa - jossa olen käynyt tähän mennessä kahdesti - on kuin monikerroksinen, sokkeloinen unitalo lautalattioineen, käsin maalattuine kaakeleineen, värikkäine seinineen ja merkillisine takorautatuoleineen. Olen saanut hiippailla siellä vapaasti ja ottaa valokuviakin, vaikka en ole rikastuttanut liikettä muuten kuin ostamalla pari postikorttia (niitä myydään kassan vieressä ja niissä on surrealistisia eläinnaamioisia ihmisiä ja kirkasvärisiä seiniä).

Kävin Emery & ciessä ensimmäisen kerran viime keväänä, toisen kerran itsenäisyyspäivänä Brysselin-matkallani.Osa seuraavista kuvista on siis otettu huhtikuussa, osa toissapäivänä:












Minun pintaremontoitavaan kummituskartanooni voisi tulla yksi punainen huone, jossa poltetaan suitsukkeita ja luetaan mystiikkarunoutta. Ja sitten siellä voisi olla tummansininen hohtavaseinäinen huone, jossa puhutaan unista ja nähdään niitä, ja keltainen, jossa järjestetään marraskuun räntäiltoina meluisia juhlia. Ja sitten vihreä, jonne voi mennä, kun metsä on liian kaukana. Ja pitkiä kaartuvia käytäviä, joiden ikkunoissa liehuu valkoisia verhoja ja jotka saattavat viedä minne vain.

Päivä itsenäisyyden

Kun muut katsoivat Linnan juhlia, istuin iltakurssilla muuttamassa hollannin passiivilaueita aktiiveiksi ja päin vastoin. Kun suomalainen media spekuloi iltapukuja ja skandaalinpoikasia, kirjoittelivat belgialaiset lehdet siitä, että maalla on vihdoinkin puolentoista vuoden säätämisen ja vääntämisen jälkeen hallitus.

Vietin hollannin passiivilauseista huolimatta itsenäisyyspäiväni hyvällä tavalla. Matkustin Brysseliin tapaamaan toveria, joka oli niin ikään myös hyljännyt isänmaamme vaihtovuotensa tähden. Kiersimme aurinkoisilla, tuulisilla kaduilla, nostimme maljat Suomelle ja tutkimme joulukuorrutukseen verhottuja kauniita pieniä putiikkeja. Kerrassaan mainio tapa tämäkin, vaikka ei Finlandia soinutkaan eikä selkäpiissä käynyt hyy.

Manneken Pis oli pukeutunut Sinterklaas-asuun.

Sinterklaas-asu sai suuren suosion kansan keskuudessa.

Grand-Placen kuusi ei mahtunut kuvaan kokonaan, koska sekin oli grand.

Turistiravintolassa oli sentään nurkkaviidakko..


maanantai 5. joulukuuta 2011

Juhlia ja ovia

Olimme P:n vanhempien luona sunnuntaina Sinterklaas-aamiasella. Aamiainen sisälsi runsaasti herkkuja, kuohuviiniä, kynttilöitä ja suklaata. Tiistaiaamuna 6.12. Belgiassa juhlitaan Sinterklaasia. Lapset laittavat savupiippujen lähelle kenkiä, jonne pistetään tyrkylle Sinterklaasin hevosille porkkanoita ja sokeripaloja ja Sinterklaasille itselleen vaikkapa snapseja. Vastineeksi Sinterklaas-pyhimys jättää kenkiin lahjoja. Sinterklaasina tarjotaan myös Neitsyt Marian muotoisia karkkeja ja suklaakirjaimia. Hollannissa Sinterklaas on tullut jo nyt maanantai-iltana, mutta eihän sitä jokaiseen Benelux-maahan yhden illan aikana ehdi, kun ei ole käytössä Joulupukin superporoja, tavalliset hevoset vain.

Belgialainen joulu on kyllä juhlapäivä, jota varten koristellaan kaupunki ja koti, mutta itse päivä ei ole kuitenkaan samalla tavalla kolme kuukautta etukäteen rummutettu überkekkeri kuin Suomessa. Belgialaiset saattavat syödä perheen kesken, ja joissakin perheissä annetaan lahjoja, joissakin ei. Lennän itse jouluksi Suomeen, ja - mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa - saan valkean joulun niin kuin jokaisena 27-vuotisen elämäni aiempana jouluna. Pohjoisen iloja semmoinen.

Vuosi sitten en juhlinut Sinterklaasia vaan olin toisissa juhlissa. Ulkona oli pimeää ja taivaalta satoi märkää hyhmää, mutta sisällä oli lämmintä ja valoisaa, musiikkia ja tovereita ja ruokaa, nuoria ja eläviä ihmisiä. Kun kello löi keskiyön, kokoonnuimme olohuoneeseen ja lauloimme yhdessä moniäänisesti itsenäisyyspäivän lauluja. Ulkona kaduille tekeytyi valkea joulu.

Aavistin kyllä jo silloin, että vuoden kuluttua tästä päivästä asuisin Belgiassa ja juhlani olisivat toisenlaisia; lunta ei ehkä olisi eikä moniäänistä Finlandiaa, mutta suklaata ja lämpöä kyllä. Mutta sitä en tiennyt, että alle puolen vuoden kuluttua kyseisistä juhlista lentäisin Belgian-matkaltani kotiin viikkoa suunnitelmaani aiemmin, koska laulaisin juhlaisäntämme hautajaisissa. Ei sellaiseen voi varauta, ei koskaan. Ja tuntuu epäreilulta, että toisten on lähdettävä kuin kesken juhlista, äkkiä ja takaoven kautta.Sellaisia mietin nyt, kun olen kaukana siitä maasta, jonka tunnen kuitenkin ensimmäiseksi kodikseni, ja kuitenkin niin lähellä sitä aikaa, joka ei koskaan enää palaa sellaisenaan.

Ei eletyn elämän täyteyttä voi kuitenkaan mitata vain elinvuosina. On myös muita mittareita, joita ei voi jakaa yksiköiksi eikä laittaa järjestykseen, sellaisia kuin yöt ystävien kanssa tai lauletut laulut tai siliteyt kissat tai syödyt lumihiutaleet.

Siispä toverit: hyvää itsenäisyyspäivää ja Sinterklaasia! Syökää enemmän lumihiutaleita kuin kaviaaria! Ja hän, joka tietää, mistä äskeinen sitaatti on peräisin, saa toivoa Sinterklaasilta kolme toivomusta, joiden sisältö olkoon ihmiskunnan yleistä hyvinvointia ja elämän kiehtovuutta voimistavaa.

torstai 1. joulukuuta 2011

UKK (ei se Urho Kaleva vaan se toinen)

Kun olin muuttamassa Belgiaan, kanssaihmiseni kyselivät usein minulta samoja kysymyksiä. Vastailin niihin mielelläni, mutta pohdiskelin huvikseni, millaisen listan kokoaisin niistä. Koskapa blogiini ovat tervetulleita myös mukavat nettityypit, toimikoon tämä eräänsorttisena esittelynä.

Kuka olet?
Olen 27-vuotias henkilötär.  Olen kotoisin pohjoisesta pikkukaupungista mutta asuin yliopisto-opintojeni aikana pääkaupunkiseudulla, jossa viihdyin mainiosti. Olen kiinnostunut ammattimielessä kirjallisuus- ja kieliasioista ja noin yleisesti elämänasenteena taiteesta.

Miten päädyit Belgiaan?
Tapasin belgiaanoni ollessani Erasmus-vaihdossa Hollannissa. Olimme kämppiksiä, joten ei tarvinnut muuttaa yhteen. Kätevää. Sen jälkeen elimme yliopiston takia kolme ja puoli vuotta kaukosuhteessa ja lentelimme usein toistemme maihin. Anteeksi ilmakehä. 

Millaisessa talossa asut?
Talo on avomieheni vanhempien omistama rivissä oleva omakotitalo, siis sitä tyyppiä, jota voi nähdä Benelux-alueella joka kadun ja kanaalin varressa ja Suomessa ei juuri koskaan. Miehen vanhemmat taas puolestaan asuvat isovanhempien omistamassa talossa maaseudulla. Maatilan eläimiä ja pihan antimia löytyy. Me asumme bussi- tai pyöräilymatkan päässä kaupungista.

No mitä aiot nyt tehdä siellä Belgiassa?
Aion opiskella hollantia niin paljon kuin mahdollista ja elellä onnellista Belgia-elämää. Olen tehnyt täällä myös jonkin verran oman alani hommia freelancerina, mistä olen iloinen. Freelancer-mahdollisuuden kasvattaminen kiehtoisi, koska periaatteessa pidän aikaan ja paikkaan sitomattomasta itsenäisestä etätyöstä. Katselen myös viikottain Belgian työpaikkoja, mutta kiinnostavimpiin tarvitaan yleensä hollannin tai ranskan taitoa.

Kuinka kauan aiot viipyä siellä?
Toistaiseksi. Voisin asua kyllä ihan hyvin Suomessakin, samoin P, joka pitää myös metsistä ja hiljaisuudesta ja luonnosta. Toivon, että meillä on tulevaisuudessakin mahdollisuus viettää melko iso aika vuodesta Suomessa. Opettajamies kesälomineen on iloinen asia!

Mitä kieltä puhut avomiehesi kanssa?
Puhumme yhdessä englantia, hollantia ja suomea. Englanti on laiskojen hetkien ja neutraalin keskustelun kieli (esimerkiksi riiteleminen hollanniksi tai suomeksi on hankalaa), hollanti ja suomi taas tunnekieliä. Olemme kumpikin opiskelleet toistemme kieliä. Haluan kirjoittaa tästä aiheesta oman merkintänsä, koska kielien laaja maailma on kiinnostava aihe. 

Kuinka hyvin osaat hollantia? Onko sitä helppo oppia?
Osaan hollantia huonommin kuin englantia ja paremmin kuin kouluruotsia, mikä kertoo tosin ehkä enemmän kouluruotsini tämänhetkisestä tilasta kuin hollannistani. (Olisi tosin oikeasti mahtavaa osata ruotsia paremmin, mutta ne vähätkin taitoni ovat hollannin saastuttamia, minkä huomasin karvaasti vaihtovuoteni jälkeen yliopiston ruotsinkurssilla.) Hollanti on kohtalaisen helppo kieli, jos osaa ennestään muita germaanisia kieliä, kuten saksaa, englantia tai ruotsia. Belgian puoleinen hollanti eli flaami on pehmeämpää kuin Hollannin hollanti. Hollantikin ansaitsee oman merkintänsä.

Ken haluaa kysyä jotain lisää, on tervetullut avaamaan sanaisen arkkunsa!

Lopuksi vielä kuva silmästäni, joka ei liity aiheeseen oikeastaan mitenkään paitsi olemalla osa minua.

Tällä katselen sinua, oi lukijani.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Taidelinkki, osa 2: Hel Looks

Kävin eilen katsomassa Hel Looks -näyttelyä Antwerpenissa. Moni tietäneekin Hel Looks -blogin, Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen valokuvaprojektin, jonka tehtävänä on esitellä valokuvin helsinkiläistä katumuotia. Valokuvattujen kulkijoiden, joita löytyy teineistä vanhuksiin, pukeutuminen on värikästä, mustaa, klassista, retroa, vintagea, futuristista, minimalistista tai rehellisen yliampuvaa. Arjen käyttötaidetta siis.

Hel Looks -suosikkejani ovat vanhukset, joiden tyylistä näkyy itseluottamus vailla keinotekoista itsekorostusta. Antwerpenin näyttelyssä oli muun muassa tämä otos suomalaisjuurisesta amerikkalaisesta valokuvataiteilija Lady Ostapeckista:

Hel Looks: Lady Ostapeck
(Kävin muuten Lady Ostapeckin valokuvatäyttelyssä Tampereella viime kesänä, ja sepä oli hieno näyttely se, mutta Lady ansaitsee ehdottomasti oman taidelinkkimerkintänsä, joten siitä lisää sitten siinä.)

Kun kerroin taannoin tovereideni keskuudessa, että alan pitää Belgia-blogia, minulle heitettiin, että sitten pitää kuvata kunnon lifestyle-bloggaajatyyliin aina päivän asu. En seuraa kovinkaan paljon muotia mutta pidän kyllä pukeutumisesta: minusta on hauskaa valita yhteensopivia värejä ja materiaaleja ja kierrellä kirpputoreilla etsimässä aarteita. Joskus oikein hekumoin sillä, että katselen päälläni olevia kauniita ja hyväkuntoisia pukimia ja mietin, miten vähän rahaa niihin on mennyt. Siunattu olkoon Helsingin kirpputorivalikoima! En ole merkkiuskollinen, vaikka pidänkin esimerkiksi varsin monista NoaNoan ja Gudrun Sjödenin pukimista. Jos ostan vaatteen uutena, maksan mieluummin laadusta ja lähituotannosta kuin pelkästään brändistä (nämä eivät ole välttämättä toisiaan poissulkevia seikkoja).

Tässä meikäläisen Ant Look Antwerpenissä Hel Looks -näyttelypaikan Designcenter De Winkelhaakin edessä:


Ja kuva alle kuuluu tietysti Hel Looks -henkinen kuvaus à la meikäläinen, 27: Pukeudun humanistityyliin (lentokoneessakin kerran tuntematon mies vaistosi humanistiaistillaan, että olen humanisti). Pidän etno- ja retro- ja vintage-vaikutteista. Ostan vaatteeni lähinnä kirpputoreilta ja ketjuliikkeistä. Haluaisin tehdä niitä itsekin, mutta olen tehnyt peruskoulun käsityötuntien jälkeen vain yhden kelttiasun ja kiroilin sitäkin ommellessa niin paljon, että jouduin sulkemaan itseni eristyksiin, koska asunnossa oli läsnä toinen henkilö. Pidän tummanpunaisen sekä sinisen ja vihreän eri sävyjen yhdistämisestä mustaan, ruskeaan ja harmaaseen. Minua inspiroivat keskiaika, 1900-, 1920-, 1950- ja 1970-luvut, oikeastaan monet luvut sitä ennen ja sen jälkeenkin, La Belle Époque ja Pariisi, punatulkut, perjantait, viulut, kahvi ja suklaa. Kuvassa minulla on Gina Tricot -takki, jonka tuunasin suunnattomilla luovilla tekstiilikyvyilläni uusiksi vaihtamalla napit (saatoin kiroilla niitäkin ommellessani), kirpputorilta löydetyt huivi, saappaat ja humanistikliseebaskeri, jostain Benelux-alueelta ostetut sormettomat hanskat sekä laukuntekijä-poikaystäväni, anteeksi, avomieheni tekemä nahkalaukku. Nahkalaukun nimi on muuten Kettu eli Vos, koska se on tuollainen punertavanruskea putkilo. Eipä muutta, kivakiittimoi.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Keinuetanoiden kohtauspaikka ja muita yhteensattumia

Maanantaina oli sumuista. Usvainen maailma sai kaupungin näyttämään maagisemmalta, elokuvallisemmalta: ikään kuin olisin puistossa kävellessäni film noir -elokuvan mystinen sankaritar enkä henkilö M menossa kauppaan ostamaan pähkinäjuustoa. Suurin aika kauppareissustani kului tosin puiston kujilla ja kasteisella nurmella kameran kanssa hiippaillessa, sorsien käreän, syksyisen vaakunnan ja kärpässienien keskellä.

Kun järjestelin valokuvia koneella, kuuntelin samaan aikaan Spotifystä Max Richterin musiikkia satunnaisessa järkestyksessä. Kesken kaiken tuli kappale The Trees, jonka alussa naisääni lausuu kirjoituskoneen näppäinten tahtiin:  

When Thomas brought the news that the house I was born in no longer exists - neither the name, nor the park sloping to the river, nothing - I had a dream of return. Multicoloured. Joyous. I was able to fly. And the trees were even higher than in childhood, because they had been growing during all the years since they had been cut down.

The Trees olkoon siis taustamusiikkina tälle kuvasarjalle ja sen puille; ihmistä vanhemmille luontokappaleille, joita ei voi katsoa kuin ylöspäin. 









tiistai 22. marraskuuta 2011

Makuuhuone

Olen aina pitänyt punaisesta. En niinkään vaaleanpunaisesta vaan syvästä tummasta punaisesta, puolukoiden ja joulun ja 50-luvun huulipunan väristä. Kun suunnittelimme makuuhuoneemme väriskaalaa, toivoin, että se olisi ollut puna-tummanharmaa-vaalea - ihan pelkällä tummanpunaisella en kehdannut sisustaa, koska sitten tulee sellainen tunne, että asuu jonkun mahassa. (Mikä ei tosin noin kehityshistoriallis-psykoanalyyttisestä näkökulmasta olisi välttämättä kauhean epämiellyttävää sekään.)

Tällainen makuuhuone oli aiemmin ennen maalaamista ja tammilattioiden laittamista:



Makuuhuoneinspiraationani toimi Amélie-elokuvan kuuluisa pariisilainen nukkumiskamari metallisänkyineen ja punaisine seinineen:

Le fabuleux destin d'Amélie Poulain
 Sitten, kun suunnitelma oli jo kertaalleen käyty läpi, aloinkin empiä. Eihän meillä ole kullankeltaista peittoa niin kuin Améliella vaan punainen! Liikaa punaista! Mahaefekti on taattu! Ehdin jo laittaa tekstiviestin P:lle, että jos ostaisitte jotain muuta maalia kuitenkin, mutta liian myöhäistä oli. Ja koska alun perin suunnittelemamme maali oli loppunut, oli belgialaiskaupasta haettu vielä lämpimämpää punaista kuin kuvittelin.

Kun saavuin Belgiaan lentokoneella, minua tervehti makuuhuoneessa yksi punainen ja kolme hieman laventeliin taittuvalla vaaleanharmaalla maalattua seinää. Kun saimme sängyn ja muut huonekalut paikoilleen, aloin jo tottua komeaan kuninkaalliseen väriin.

Kerran suihkussa ollessani P askarteli sängyn päätyyn kiinni tekoruusuköynnöksen, jonka olin tunkenut mukaan johonkin muuttolaatikkooni ja joka oli pyörinyt sitä ennen sohvillamme. En käytä yleisesti ottaen tekokukkia kotona, mutta kyseinen yksilö oli peräisin erään osakunnan kerhon vuosijuhlista, joissa pukeutumisteemana taisi olla metsä. Muistan, kuinka hiippailin paikalle vihreisiin vaatteisiin ja ruusuköynnökseen pukeutuneena ja kaikki muut tuntuivat illistelevän täysin normaaleissa vaatteissaan. Onneksi muuan ystäväni, terveisiä hänelle, oli myös pukeutunut sattumalta ruusupensaaksi. Ruusuköynnös jäi sitten sängynpäätyyn tasapainottamaan valkoisellaan punaista, häpeämättömän kukkeana ja yltiöromanttisena.

Makuuhuone vielä ilman verhoja

Koruteline

Makuuhuoneen toinen puoli verhoineen

Ihkusälää

Outo naamiohyyppä

Lamppu, kirpputorilöytö

Belgialaisisoäidiltä saatu kampauspöytä
Onhan makuuhuone punainen ja romanttinen, mutta niin ovat Amélie-elokuva ja tietty osa sielunelämäänikin. Ainakin se täyttää tarkoituksensa rauhallisen unen tyyssijana, koska herääminen punaisen huoneen unesta marraskuuhun on aina vähän hankalaa. Vähän niin kuin pitäisi taas jättää jokin pehmeä ja lämmin paikka syntyäkseen taas alastomana ja rääkyvänä tähän kalseaan universumiin.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Taidelinkki, osa 1: Back to the Future

Hyvät toverit, esittelen teille tästä lähtien silloin tällöin Internetin ihmemaailmasta löytyviä suosikkitaideteoksiani ja -projektejani. Ensimmäisenä vuorossa on Buenos Airesista kotoisin olevan Irina Werningin Back to the Future, josta löytyy Werningin nettisivuilla osa 1 ja tänä vuonna ilmestynyt osa 2.

Werningin kuvien ideana on kuvata uudelleen tavallisten ihmisten tavallisten nuoruuskuvien tilanteita vaatteita, kampauksia, asentoja, valaistusta ja taustaa myöten. Vanhojen valokuvien ja arkisatunnaisuuden ystävänä pidän siitä, kuinka myös latteat arkivalot, naarmut, alakulmaan mukaan pujahtaneet ulkopuoliset jalat ja taustan sekavat värit toisintuvat.


Irina Werning: Lea B 1980 & 2011 Paris

Irina Werning: The Zurbanos 1999 & 2011 Buenos Air

Irina Werning: Christoph 1990 & 2011 Berlin Wall

 No, kaikkia menneysyyden taustoja ei pysty (onneksi) säilyttämään ennallaan.

Saman idean pohjalta otettuja amatöörivalokuvia löytyy nettisivulta Young Me Now Me. Valaistus ja tausta eivät ole yleensä niin täydellisyyteen hiottuja kuin Werningin kuvissa, mutta muutoksen kuvaaminen on yhtä lailla riemukasta ja liikuttavaa. Kuvien katsominen herättää minussa halun kutsua sisarukset koolle, etsiä lapsuuskuvien joukosta sopivan älyttömiä ryhmäotoksia ja laittaa kamera laulamaan.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Missä puiden latvat kohtaavat

Erinomainen tapa viettää sunnuntai on nukkua pitkään, mennä designmessuille, kävellä ruskan väreissä hohtavassa puistossa, vierailla sen jälkeen erään tuoreen vauvahenkilön ynnä äitinsä luona, tulla kotiin, syödä hyvin ja sitten päivittää blogia.

Designmessuilla oli kiehtovia mutta kalliita koriste-esineitä ja huonekaluja, myös Oiva Toikkaa, Eero Saarista, Alvar Aaltoa ja Kaj Franckia. Tarvitsemme kyllä vielä muutamia esineitä ullakolle, mutta ne löytynevät Belgian kirpputoreilta. Aion kuitenkin pistäytyä kohta Gentin designmuseossa alkavassa Kaj Franck -näyttelyssä, kun kerta näin merta edemmäs kalaan on muutenkin lähdetty.

Puistossa tulikin sitten hiippailtua tovin verran. Täällä on ollut harvinaisen lämmin marraskuu, tänäänkin yli kymmenen astetta, ja olen kokenut elämässäni ensimmäistä kertaa "Haluan laittaa jo talvitakin päälle, vaikka ei tarvitse" -ilmiön. Laitoin silti. Lämmintä ja mukavaa oli.

Ihana kävelupuistomme oli Gentin Citadelpark. Päivisin siellä käyskentelee Gentin iloista kansaa tyylikkäissä takeissaan, sorsia, valokuvaajia, koiria ja vaahteranlehtikasoissa leikkiviä lapsia. Yöllä siellä on - kuulemma - aggressiivisia kukkoja, prostituoituja ja hämärähemmoja.

Mutta näin Citadelpark kohteli meitä tänään:












Seuraavaksi Unikkoversumi esittelee ensimmäisen taidelinkkinsä sekä erään punaseinäisen makuuhuoneen!