keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Suihkuseurapiiritaidemesenaatti aloittaa

Ensin uutiset: meillä on suihku! Meillä on suihku! Meillä on suihku!

Tarkkaan ottaen suihku noin fyysisenä objektina on ollut meillä jo tovin, mutta se on lojunut makuuhuoneen lattualla pahvilaatikossa, koska kauan sitten tilattu suihkukoppi viipyi matkallaan. Mutta lasikoppi saapui eilen, ja tänään P asensi isänsä kanssa sen paikoilleen samaan aikaan, kun järjestelin kirjahyllyämme värijärjestykseen. Saan käyttää suihkua huomisaamuna ensimmäisen kerran, kun saumat ovat jähmettyneet tarpeeksi. Pitää miettiä valmiiksi jo suihkuserenadikappale tätä juhlavaa hetkeä varten. Kuohuviini, ilotulitus ja suihkuseurapiirijuhlatkaan eivät liene liioittelua.

Olen pessyt itseni kuukauden ajan parhaani mukaan keittiön lavuaarin ääressä kykkien. Ympäristöministeriöstä ei ole vielä soitettu hygieniahaittojen takia, mutta sisua homma kyllä vaatii. Kaikki tähän mennessä käyneet neljä yövierastamme ovat hyväksyneet asiaintilan tyynen stoalaisesti.

Toiseksi toiset uutiset: koska tämä blogi on oma uni(kko)versumini ja olen sitä mieltä, että maailma on kiinnostavan taiteen takia parempi paikka, haluan jakaa taidelinkkejä kiinnostaviin juttusiin, jotka voivat olla vaikka kotisivuja, yksittäisiä teoksia tai nettisarjakuvia.Suosikkikirjojakin ja -elokuviani mainostanen.

Olen koonnut jo muinoin kiehtovien linkkien listan, mutta lisävinkit ovat tervetulleita. Jos sinulla, oi lukijani, on avaimet taideparhauteen, jaa ne kanssani. Tulossa ainakin seuraavat osat: hyönteispallo, keskiaikasurrealismi, hometalot, uudelleen tehdyt lapsuusvalokuvat!

Kolmanneksi tiedotus: saavun viikon kuluttua Suomeen syyslomalle.  Haluan tavata olentoja, tyyppejä, persoonoita, henkilöitä ja ihmisiä. Haluatteko te tavata minut? Milloin, missä, miksi, missä asussa, millaisten tähtien alla?



keskiviikko 12. lokakuuta 2011

27 vuotta köyhää huumorintajua

Kansalaiset! Medborgare! Nyt seuraa tärkeä tiedotus.

Tiedättehän tomaatit (Solanum lycopersicum), nuo punaiset mölleröt, joita versoaa kasvihuoneissa. Tiedättehän chilit, nuo kapsaisiininroihuavat puikulat, joista on paljon hupia ja harmia ihmiskunnan kokkaavalle osalle.

Nyt seuraa järkyttävä kuvatodiste. Peittäkää lasten silmät, tarjotkaa herkille sieluille valmiiksi hajusuolaa.

Ylimpänä siis chili, alimpana puhdasrotuinen tomaatti, keskellä ällöttävä ristisiitos, chilitomaatti!


No ei vaiskaan. Höhö. Nuo puikulanmuotoiset tomaatit ovat oma lajikkeensa, ja niitä putkahtelee runsaasti P:n isovanhempien kasvihuoneeseen kirsikka-, luumu-, pisara-, perus- ja ihmetomaattien ohella. Vaikka P on ihmisenä ja elämäntoverina muuten hyvin kasvatettu ja kuunteleva ja tasa-arvoinen ja lämminsieluinen, täytyy sanoa, että tuo mies on kyllä tomaattiasioissa hemmoteltu auttamattomasti pilalle. Ei kelpaa vetinen talvitomaatti, täytyy olla mummon tomaatti!


Mutta onneksi nyt meillä on hillitön määrä tomaatteja. Ja on myös mies, joka tekee ruokaa paljon ja mielellään. Täytin tänään 27 vuotta ja sain mahtavan aterian, joka alkoi misokeitolla, jota seurasi teriyakilohi. Sain myös paketillisen hollanninkielisiä jääkaappirunomagneetteja heti, kun viime vuorokausi raksahti lokakuun kahdennentoista puolelle. Rakentelin niistä yöllä käkätellen hullun runoflow'n vallassa alatyylisiä riimirunoja, joista en tarjonne tällä erää kuvatodisteita. (Ehkä joskus toiste, käännösten kera, jos joku pyytää kauniisti.)

tiistai 11. lokakuuta 2011

Gentiläistyminen prosessina

Kun muutin tänne, ajattelin, että voin kutsua itseäni gentiläiseksi silloin, kun olen neuvonut kadulla tuntemattomia henkilöitä oikein. Samalla viikolla vastaan tuli turistipariskunta, joka kysyi minulta englanniksi, miksi niin monilla gentiläisillä oli tiettyä tummanvihreää olevat vaatteet. Tiesinhän minä  - koska olin itse kysynyt sitä P:ltä. Muuan gentiläisen koulun oppilaat käyttävät vihreitä vaatteita, vaikka täällä ihmisillä ei yleensä ole koulupukuja. Sattumalta minulla on monia samansävyisiä pukimia, joten ainakin näytän katukuvassa uskottavalta.

Koulupukuepisodin jälkeen asetin itselleni seuraavan tavoitteen: voin kutsua itseäni gentiläiseksi, kun olen neuvonut kadulla tuntemattomia henkilöitä oikein hollanniksi. Tänään se tapahtui. Olin eksynyt hieman itsekin, tosin tahallani, ja harhailin kauniilla sivukadulla kanaalin lähellä. Vastaan tuli nainen, joka kysyi tietä, ja neuvoin hänet perille. Valmiiksi taskussa oleva kartta toki auttoi asiaa. Vaikka osaan nyt reitin hollannin tunnille vaivatta, pidän karttaa todennäköisesti mukana, kunnes se hiutuu repaleiksi. Kartta mahdollistaa oikopolut, kiertotiet, poikkeamat ja reitille palaamiset, ja niitä tarvitaan runsaasti gentiläistymisprosessissa.

Nyt odotan sitä aikaa, kun pystyn neuvomaan tuntemattoman turistin täydellisellä soraärräisellä gentiläismurteella laitakaupungin paikkaan X, jonne pääsee vain oudolla bussi-ratikka-pyörä-lautta-kuumailmapallo-yhdistelmällä salaista tunnelia pitkin.Tavoitteita pitää aina olla.

Tämä viikko on ollut muutenkin hyvä. Maanantaina postilaatikkoon ilmestyi kortti ystävältä, tänään ihana muheva kirjekuori toiselta. Se sisälsi yhden suosikkinaistenlehdistäni, jonka lukeminen menee henkisesti samaan kategoriaan laiskojen aamujen, vihreän teen juomisen, kasvonaamioiden, Yrjönkadun uimahallin ynnä muiden terveellisten hemmottelujuttusten kanssa.

Kuva: cafeyrjo.net / Mari Herrala
 Yrjönkadun kakkoskerroksessa hengailu on yksi niistä jutuista, joita kaipaan Helsingistä ihmisten ohella eniten. Muita ovat muun muassa kuoroilu, Suomenlinnan kukkuloilla vaeltaminen ja meren tuoksu. Suunnistan syyslomalla pohjolaan, joten Helsinki-nautinnoille on taas aikaa.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että täälläkin on asioita, joita saatan kaivata Suomessa ollessani. Tietysti kaipaan muuatta belgialaispoikaa, mutta on myös muita ihmisiä, on hollannintunnit ja vakipaikaksi muodostunut kahvila, jossa saa mainiota cappuccinoa kermavaahdolla. (Kuulun siihen koulukuntaan, joka voi syödä suunnilleen kaiken kermavaahdon kera.) Ja on tämä talo, joka ei ole enää vain remonttikaaos vaan koti, ja kotiutuminen etenee siinä huoneesta toiseen samalla tavoin kuin gentiläistyminen etenee minussa, varmasti ja vähän kerrallaan.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Ici Bruxelles

Yksi ulkomaille muuttamisen parhaista puolista on vieraat. Vieraiden kanssa voidaan käyskennellä Gentin historiallisilla kaduilla, ihailla 1600-luvun taloja ja katedraaleja ja käydä kahviloissa. Vieraiden kanssa voidaan tehdä myös autoretki maaseudulle, tervehtiä lampaita, poimia chilejä ja tomaatteja ja syödä hillittömästi belgialaisia herkkuja takkatulen ääressä. Voidaan matkustaa Brysseliin, koska vaikka sataa, Bryssel on kuitenkin Bryssel: kuhiseva ja värikäs ja vohvelintuoksuinen.



Kävin sunnuntaina tämänkertaisten vieraideni kanssa Brysselissä myös musiikki-instrumenttimuseossa. Kaikenlaisia jänniä kansankilkuttimia, lihavia viuluja ja monikaulaisia kitaroita siellä olikin ääninäytteiden kera. Art nouveau -kauden museorakennus on yksi Brysselin hienoimmista, ja sen suurista erkkeri-ikkunoista voi katsoa kumpuilevaa kaupunkia (tai kuvaajaa, joka illistelee toisessa samanmoisessa erkkeri-ikkunassa).



Yksi Brysselin teemabiiseistani on mielestäni Jaune Toujoursin Ici Bruxelles. Haluaisin oppia tuntemaan kaupungin paremmin, kulkea muillakin alueilla kuin museoiden ja Manneken Pisin ja vanhojen kullattujen talojen aukioilla. Siksipä pitääkin matkustaa sinne useammin, poiketa reiteiltä, eksyä, kysyä paikallisilta, kokeilla ja erehtyä ja onnistua. Ja saada kylään vieraita, jotka haluavat kokea Belgian kaupunkeja.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Tee se itse -tee

Flunssa on valitettavasti ilmiö, jota ei pääse pakoon muuttamalla toiseen maahan. Istun nyt uuden työpöytäni ääressä punasilmäisenä ja -nenäisenä ja juon superteetä. Supertee koostuu seuraavista ainesosista:
- ripaus mökillä kuivattuja mustaherukan lehtiä
- chilipaprikaa (unkarilaisen vieraamme tuliaisia, kiitän!)
- inkivääriä
- puolikkaan limen mehu.

Olen saanut inspiraationi superteihin James Wongin kirjasta Grown Your Own Drugs. Kyseessä ei ole mikään jännäyrttien ja shamaanijuttusten kasvatusopas vaan teos, joka sisältää tieteellisesti päteviä ohjeita erilaisten vaivojen hoitoon. Vaikka superteeni ei flunssaani parantaisikaan, sen ainekset ovat takuulla terveellisiä, ja herkullista ja lämmintäkin se on. Ja jos chiliä pöräyttää joukkoon liikaa, kaikki muut vaivat unohtuvat, kun polttava chilituska vie huomion.

En jaksanut lähteä tänään hollannin tunnille enkä ole tehnyt teen keittämisen, työhuoneen järjestelyn ja hollanninkielisen ilmaisjakelulehden lukemisen lisäksi mitään suurta ja merkittävää. Kävin sentään iltakävelyllä. Havaitsin merkittävän kultturieron Hollannin ja Belgian välillä: siinä missä hollantilaisten talojen verhot ovat illallakin auki ja kaikki voivat nähdä olohuoneeseen, ovat ainakin tämän alueen belgialaistalot suorastaan asumattoman näköisiä, vaikka tähän aikaan suurimman osan kansasta kuvittelisi olevan kotona. Muistan Hollannin-vaihtoajaltani siistit ja koreat olohuoneet, pienen viulua soittavan tytön, jonka musiikki valui kadulle saakka, valaistujen salonkien pöytien ääressä istuvat perheet. Ja täällä: ei mitään. Hämäriä pihoja, kaduille heijastuvia pallomaisten puiden varjoja, liikkumaton kiiluvasilmäinen kissa, joka kääntää päätään askelteni tahdissa. Hädin tuskin television kalpeansininen valo pilkottaa suljettujen verhojen välistä. Kun viime viikolla koin sähkökatkon, luulin erheellisesti kohtalaisen tovin, että katko koski koko katua eikä vain meidän taloamme, niin pimeitä muut talot olivat. Ehkä jokaisen belgialaisen talon uumenissa on salainen valaistu iltahuone, joka ei saa hyvien tapojen nimissä näkyä kadulle.

Olen kuullut väitettävän, että Hollannin avointen verhojen kulttuuri perustuu  kalvinistiselle periaatteelle: meidän elämämme on kunnollista, meidän ei tarvitse piilotella mitään naapureiltamme. Kertovatko sitten suljetut verhot jotain Belgian katolilaisuudesta? Jokainen hoitakoon omat asiansa ja tunnustakoon omat syntinsä? Ehkä ne eivät kerro siitä sen enempää tai vähempää kuin suomalaisten verhokulttuuri kansamme kotipesän rauhaan käpertyvästä luonteesta. Minun tämänhetkinen verhokulttuurini paljastaa kuitenkin yhden asian: en ole ehtinyt kauppaan ostamaan sellaisia. Siksi tätä merkintää kirjoittava ja superteetä hörppivä punasilmäinen hahmoni hohtaa ikkunassa kaiken kadulla kulkevan kansan nähtävänä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Kelttisunnuntai

Kävin tänään Ranskassa. Ranskassa käyminen ei sisältänyt Pariisin kaduilla flaneerausta, kahviloita, patonkeja eikä katusoittajien harmonikkamusiikkia vaan noin viiden minuutin autoajelun sekä toivottoman parkkipaikan etsimisen. Koska parkkipaikkaa ei löytynyt, palasimme takaisin Belgian puolelle. Sellaista ulkomaanmatkailu välillä on.

Vietimme siis sunnuntaimme Länsi-Belgiassa Verwikissä, joka on yksi Belgian vanhimpia kaupunkeja. Verwikin vieressä on Leie-joki, ja joen toisella puolella on Werwicq-Sud, joka on Ranskaa. Ranskan-matkamme ainoa tarkoitus oli siis käydä Ranskassa Ranskassa käymisen vuoksi. Käytännössä valtakunnan rajan eron muuttumisen huomaa kielen vaihtumisesta ranskaksi (Wervik kuuluu Flanderiin eli hollanninkieliseen alueeseen) sekä katukylttien erilaisesta ulkomuodosta. Kuulemma viini ja juustokin on halvempaa.

Kuvassa blogin päähenkilötär. Vasemmalla puolella Belgia, oikealla Ranska, keskellä Leie-joki.: 


Wervik-päivämme syynä oli historianelävöittämistapahtuma, jossa kelttiläiset ja roomalaiset ajan vaatteisiin pukeutuneet historianharrastajat esittelivät ajan aktiviteetteja yleisölle ulkoilmamuseossa. Näytillä oli ainakin ruokia, käsitöitä (joita sai myös ostaa) sekä sota- ja rituaalinäytöksiä. P:n perhe on harrastanut historianelävöittämistapahtumia yli kymmenen vuotta.

Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, miten herkutellaan.


P tekee historianelävöittämistapahtumissa yleensä omia nahka- tai puutöitään ja kertoo yleisölle niistä, ja P:n vanhemmat myös myyvät perheen tekemiä juttuja, kuten laukkuja, vöitä ja lasten puumiekkoja. Minä pukeudun pellavamekkoon ja istun nuotion ääressä. Toisinaan teen käsitöitä, toisinaan vain olen: katson ohi kulkevia perheitä, haistelen leiritulia ja kiertelen tutkimassa muiden tekemiä pronssikoruja, kudottuja kankaita, miekkoja ja kenkiä.

Tällainen on kelttikostyymini päivinä, jolloin lämpötila on lähellä 30 astetta. Normaalisti käytän alla myös toista mekkoa ja kylminä päivinä päällä vielä viittaa. Ruskeaan nahkalaukkuun on kätketty kamera, esine tulevaisuudesta.


Olin ensimmäisen kerran mukana ulkoilmamuseossa neljä ja puoli vuotta sitten, ja sen jälkeen olen viettänyt monia historiallisia päiviä erinäisisä keltti- ja keskiaikatapahtumissa Hollannissa, Belgiassa, Saksassa ja Luxembourgissa. Oleme kokeneet aurinkoisia päiviä ja rankkasateisia päiviä ja valvoneet kerran yöllä teltassa keskellä peltoa viiden kukon reviiritappelun takia. Mutta olemme myös syöneet hyvin ja paljon, tanssineet keskiaikatansseja ja tavanneet kiinnostavia ihmisiä. Ja kun pellavamekkoviikonlopun jälkeen palaa sivistyksen pariin, tuntuvat nykyaikaiset vaatteet jotenkin räikeiltä ja keinotekoisilta ja nykyaikaiset kengät korkoineen ja kapeine lesteineen epämukavilta huovutettujen sukkien ja historiallisten nahkakenkien jälkeen. Syytänkin historiameininkiä siitä, että viime vuosina olen alkanut käyttää melkein ainoastaan luonnonmateriaaleista tehtyjä vaatteita ja olen alkanut mieltyä myös luonnosta helposti saataviin väreihin: vihreän ja ruskean kauniisiin sävyihin: havun ja kaarnan ja sammaleen väreihin. Ehkä tämä kaikki johtaa vielä siihen, että pukeudun vain pellavakaapuihin ja kävelen kaikkialle paljain jaloin.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Puutarha

Istuin äsken puutarhassa tovereiden kera. Oli belgialaista olutta, musta taivas, lämmin ilta, tähdet, kynttilöitä, oliiveja, juustoa, suklaata ja punaviiniä.

Eilen portaat ullakolle valmistuivat. Olin jo melkein ehtinyt unohtaa, että meillä on huone siellä, P:n monikäyttöinen ateljee, hengaushuone ja ehkä vähän vierashuonekin.  Toisessa vierashuoneessa, joka myös työhuoneena tunnetaan, nukkuu parhaillaan unkarilainen vieraamme (terveisiä hänelle, jos hän lukee tätä myöhemmin!).Vieraat ja puutarhassa istuminen saavat tämän talon tuntumaan kodilta.

Kamerani on kadonnut jonnekin tämän talon remonttivuorten uumeniin. Ehkä se on siirtynyt keittiöpyyhkeiden mutkassa neljänteen ulottuvuuteen taikka päätynyt kukkakärpästen ruoaksi. Mutta vaikka kamera olisikin, en vielä ottaisi puutarhasta kuvaa teille: nyt puutarha on kulunutta ruohoa, betoniaitoja ja rikkaruohoja. Puutarhan keskellä tököttää rytöläjä, joka koostuu kaikesta siitä, mitä voi irrota remontoitavasta talosta. Läjän keskellä on kunniapaikalla rikkinäinen vessanpönttö. Jos jollekulle tulee vessahätä puutarhaoluita juodessa, on pelastus lähellä.

Kun remontti on ohi, alkavat puutarhatyöt. Minulla on puutarhasta "ennen"-kuva salaisissa tiedostoissani. Julkaisen sen luultavasti vasta "jälkeen"-kuvan seuralaisena, köynnösten ja ruusujen ja nurmen ja yrttien istuttamisen lomassa, niin kuin armeliasta on.

Helle on vallannut kaupungin, vaikka on jo lokakuu.Tytöt pyöräilevät kesämekoissaan. Olkapäät palavat. Kansa vaeltaa meren rannalle. Luokkahuoneissa ollaan laiskoja ja levottomia. Busseissa hikoillaan.

Ajattelin tästä kaikesta: ehkä tällaiseen voisi hyvinkin tottua.