tiistai 4. lokakuuta 2011

Tee se itse -tee

Flunssa on valitettavasti ilmiö, jota ei pääse pakoon muuttamalla toiseen maahan. Istun nyt uuden työpöytäni ääressä punasilmäisenä ja -nenäisenä ja juon superteetä. Supertee koostuu seuraavista ainesosista:
- ripaus mökillä kuivattuja mustaherukan lehtiä
- chilipaprikaa (unkarilaisen vieraamme tuliaisia, kiitän!)
- inkivääriä
- puolikkaan limen mehu.

Olen saanut inspiraationi superteihin James Wongin kirjasta Grown Your Own Drugs. Kyseessä ei ole mikään jännäyrttien ja shamaanijuttusten kasvatusopas vaan teos, joka sisältää tieteellisesti päteviä ohjeita erilaisten vaivojen hoitoon. Vaikka superteeni ei flunssaani parantaisikaan, sen ainekset ovat takuulla terveellisiä, ja herkullista ja lämmintäkin se on. Ja jos chiliä pöräyttää joukkoon liikaa, kaikki muut vaivat unohtuvat, kun polttava chilituska vie huomion.

En jaksanut lähteä tänään hollannin tunnille enkä ole tehnyt teen keittämisen, työhuoneen järjestelyn ja hollanninkielisen ilmaisjakelulehden lukemisen lisäksi mitään suurta ja merkittävää. Kävin sentään iltakävelyllä. Havaitsin merkittävän kultturieron Hollannin ja Belgian välillä: siinä missä hollantilaisten talojen verhot ovat illallakin auki ja kaikki voivat nähdä olohuoneeseen, ovat ainakin tämän alueen belgialaistalot suorastaan asumattoman näköisiä, vaikka tähän aikaan suurimman osan kansasta kuvittelisi olevan kotona. Muistan Hollannin-vaihtoajaltani siistit ja koreat olohuoneet, pienen viulua soittavan tytön, jonka musiikki valui kadulle saakka, valaistujen salonkien pöytien ääressä istuvat perheet. Ja täällä: ei mitään. Hämäriä pihoja, kaduille heijastuvia pallomaisten puiden varjoja, liikkumaton kiiluvasilmäinen kissa, joka kääntää päätään askelteni tahdissa. Hädin tuskin television kalpeansininen valo pilkottaa suljettujen verhojen välistä. Kun viime viikolla koin sähkökatkon, luulin erheellisesti kohtalaisen tovin, että katko koski koko katua eikä vain meidän taloamme, niin pimeitä muut talot olivat. Ehkä jokaisen belgialaisen talon uumenissa on salainen valaistu iltahuone, joka ei saa hyvien tapojen nimissä näkyä kadulle.

Olen kuullut väitettävän, että Hollannin avointen verhojen kulttuuri perustuu  kalvinistiselle periaatteelle: meidän elämämme on kunnollista, meidän ei tarvitse piilotella mitään naapureiltamme. Kertovatko sitten suljetut verhot jotain Belgian katolilaisuudesta? Jokainen hoitakoon omat asiansa ja tunnustakoon omat syntinsä? Ehkä ne eivät kerro siitä sen enempää tai vähempää kuin suomalaisten verhokulttuuri kansamme kotipesän rauhaan käpertyvästä luonteesta. Minun tämänhetkinen verhokulttuurini paljastaa kuitenkin yhden asian: en ole ehtinyt kauppaan ostamaan sellaisia. Siksi tätä merkintää kirjoittava ja superteetä hörppivä punasilmäinen hahmoni hohtaa ikkunassa kaiken kadulla kulkevan kansan nähtävänä.

2 kommenttia:

  1. Hei vain, tulin lukemaan blogiasi! Olet mun haave-esikuva, kun pääsit/uskalsit muuttaa ulkomaille <3
    Verhopohdintasi laittoi minut kommentoimaankin:
    Olen itse pohtinut Suomalaisten verhot-kiinni-kullttuuria. En edes tajunnut koko hommaa, ennen kuin muutin omaan kotiin ja äiti nalkutti aina vieraillessaan siitä, että verhot ovat auki. Näkyy kuulemma kaikki ulos. Mitä mitä? Miksei saisi näkyä.
    Vasta myöhemmin oli itsekin taivuttava laittamaan verhot kiinni, kun huomasin vastapäisen talon naapurien tuijottavan sisään meidän ikkunasta kun kuljin kotona alusvaatteisillaan -_- Se siitä sitten.

    Terveisin: Tanja/Kastanya

    VastaaPoista
  2. Tervetuloa! Ihana blogi teikäläisellä. :)

    Minä olen ollut samanlainen löperö verholiberaali, enkä Suomessa asuessani edes pystynyt sulkemaan kunnolla olohuoneen verhojani, koska ne olivat jumissa. (Tätä yöttömän yön aikaan Suomessa vierailevat ulkomaalaiskaverini varmasti kiittivät.) Onneksi mitään taloa ei ollut ihan siinä vieressä. Alusvaatehiippailua tosin hillitsin, mutta kaikenlaiset nolot kotihousut saavat kyllä näkyä kenelle tahansa.

    VastaaPoista