sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Taidelinkki, osa 2: Hel Looks

Kävin eilen katsomassa Hel Looks -näyttelyä Antwerpenissa. Moni tietäneekin Hel Looks -blogin, Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen valokuvaprojektin, jonka tehtävänä on esitellä valokuvin helsinkiläistä katumuotia. Valokuvattujen kulkijoiden, joita löytyy teineistä vanhuksiin, pukeutuminen on värikästä, mustaa, klassista, retroa, vintagea, futuristista, minimalistista tai rehellisen yliampuvaa. Arjen käyttötaidetta siis.

Hel Looks -suosikkejani ovat vanhukset, joiden tyylistä näkyy itseluottamus vailla keinotekoista itsekorostusta. Antwerpenin näyttelyssä oli muun muassa tämä otos suomalaisjuurisesta amerikkalaisesta valokuvataiteilija Lady Ostapeckista:

Hel Looks: Lady Ostapeck
(Kävin muuten Lady Ostapeckin valokuvatäyttelyssä Tampereella viime kesänä, ja sepä oli hieno näyttely se, mutta Lady ansaitsee ehdottomasti oman taidelinkkimerkintänsä, joten siitä lisää sitten siinä.)

Kun kerroin taannoin tovereideni keskuudessa, että alan pitää Belgia-blogia, minulle heitettiin, että sitten pitää kuvata kunnon lifestyle-bloggaajatyyliin aina päivän asu. En seuraa kovinkaan paljon muotia mutta pidän kyllä pukeutumisesta: minusta on hauskaa valita yhteensopivia värejä ja materiaaleja ja kierrellä kirpputoreilla etsimässä aarteita. Joskus oikein hekumoin sillä, että katselen päälläni olevia kauniita ja hyväkuntoisia pukimia ja mietin, miten vähän rahaa niihin on mennyt. Siunattu olkoon Helsingin kirpputorivalikoima! En ole merkkiuskollinen, vaikka pidänkin esimerkiksi varsin monista NoaNoan ja Gudrun Sjödenin pukimista. Jos ostan vaatteen uutena, maksan mieluummin laadusta ja lähituotannosta kuin pelkästään brändistä (nämä eivät ole välttämättä toisiaan poissulkevia seikkoja).

Tässä meikäläisen Ant Look Antwerpenissä Hel Looks -näyttelypaikan Designcenter De Winkelhaakin edessä:


Ja kuva alle kuuluu tietysti Hel Looks -henkinen kuvaus à la meikäläinen, 27: Pukeudun humanistityyliin (lentokoneessakin kerran tuntematon mies vaistosi humanistiaistillaan, että olen humanisti). Pidän etno- ja retro- ja vintage-vaikutteista. Ostan vaatteeni lähinnä kirpputoreilta ja ketjuliikkeistä. Haluaisin tehdä niitä itsekin, mutta olen tehnyt peruskoulun käsityötuntien jälkeen vain yhden kelttiasun ja kiroilin sitäkin ommellessa niin paljon, että jouduin sulkemaan itseni eristyksiin, koska asunnossa oli läsnä toinen henkilö. Pidän tummanpunaisen sekä sinisen ja vihreän eri sävyjen yhdistämisestä mustaan, ruskeaan ja harmaaseen. Minua inspiroivat keskiaika, 1900-, 1920-, 1950- ja 1970-luvut, oikeastaan monet luvut sitä ennen ja sen jälkeenkin, La Belle Époque ja Pariisi, punatulkut, perjantait, viulut, kahvi ja suklaa. Kuvassa minulla on Gina Tricot -takki, jonka tuunasin suunnattomilla luovilla tekstiilikyvyilläni uusiksi vaihtamalla napit (saatoin kiroilla niitäkin ommellessani), kirpputorilta löydetyt huivi, saappaat ja humanistikliseebaskeri, jostain Benelux-alueelta ostetut sormettomat hanskat sekä laukuntekijä-poikaystäväni, anteeksi, avomieheni tekemä nahkalaukku. Nahkalaukun nimi on muuten Kettu eli Vos, koska se on tuollainen punertavanruskea putkilo. Eipä muutta, kivakiittimoi.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Keinuetanoiden kohtauspaikka ja muita yhteensattumia

Maanantaina oli sumuista. Usvainen maailma sai kaupungin näyttämään maagisemmalta, elokuvallisemmalta: ikään kuin olisin puistossa kävellessäni film noir -elokuvan mystinen sankaritar enkä henkilö M menossa kauppaan ostamaan pähkinäjuustoa. Suurin aika kauppareissustani kului tosin puiston kujilla ja kasteisella nurmella kameran kanssa hiippaillessa, sorsien käreän, syksyisen vaakunnan ja kärpässienien keskellä.

Kun järjestelin valokuvia koneella, kuuntelin samaan aikaan Spotifystä Max Richterin musiikkia satunnaisessa järkestyksessä. Kesken kaiken tuli kappale The Trees, jonka alussa naisääni lausuu kirjoituskoneen näppäinten tahtiin:  

When Thomas brought the news that the house I was born in no longer exists - neither the name, nor the park sloping to the river, nothing - I had a dream of return. Multicoloured. Joyous. I was able to fly. And the trees were even higher than in childhood, because they had been growing during all the years since they had been cut down.

The Trees olkoon siis taustamusiikkina tälle kuvasarjalle ja sen puille; ihmistä vanhemmille luontokappaleille, joita ei voi katsoa kuin ylöspäin. 









tiistai 22. marraskuuta 2011

Makuuhuone

Olen aina pitänyt punaisesta. En niinkään vaaleanpunaisesta vaan syvästä tummasta punaisesta, puolukoiden ja joulun ja 50-luvun huulipunan väristä. Kun suunnittelimme makuuhuoneemme väriskaalaa, toivoin, että se olisi ollut puna-tummanharmaa-vaalea - ihan pelkällä tummanpunaisella en kehdannut sisustaa, koska sitten tulee sellainen tunne, että asuu jonkun mahassa. (Mikä ei tosin noin kehityshistoriallis-psykoanalyyttisestä näkökulmasta olisi välttämättä kauhean epämiellyttävää sekään.)

Tällainen makuuhuone oli aiemmin ennen maalaamista ja tammilattioiden laittamista:



Makuuhuoneinspiraationani toimi Amélie-elokuvan kuuluisa pariisilainen nukkumiskamari metallisänkyineen ja punaisine seinineen:

Le fabuleux destin d'Amélie Poulain
 Sitten, kun suunnitelma oli jo kertaalleen käyty läpi, aloinkin empiä. Eihän meillä ole kullankeltaista peittoa niin kuin Améliella vaan punainen! Liikaa punaista! Mahaefekti on taattu! Ehdin jo laittaa tekstiviestin P:lle, että jos ostaisitte jotain muuta maalia kuitenkin, mutta liian myöhäistä oli. Ja koska alun perin suunnittelemamme maali oli loppunut, oli belgialaiskaupasta haettu vielä lämpimämpää punaista kuin kuvittelin.

Kun saavuin Belgiaan lentokoneella, minua tervehti makuuhuoneessa yksi punainen ja kolme hieman laventeliin taittuvalla vaaleanharmaalla maalattua seinää. Kun saimme sängyn ja muut huonekalut paikoilleen, aloin jo tottua komeaan kuninkaalliseen väriin.

Kerran suihkussa ollessani P askarteli sängyn päätyyn kiinni tekoruusuköynnöksen, jonka olin tunkenut mukaan johonkin muuttolaatikkooni ja joka oli pyörinyt sitä ennen sohvillamme. En käytä yleisesti ottaen tekokukkia kotona, mutta kyseinen yksilö oli peräisin erään osakunnan kerhon vuosijuhlista, joissa pukeutumisteemana taisi olla metsä. Muistan, kuinka hiippailin paikalle vihreisiin vaatteisiin ja ruusuköynnökseen pukeutuneena ja kaikki muut tuntuivat illistelevän täysin normaaleissa vaatteissaan. Onneksi muuan ystäväni, terveisiä hänelle, oli myös pukeutunut sattumalta ruusupensaaksi. Ruusuköynnös jäi sitten sängynpäätyyn tasapainottamaan valkoisellaan punaista, häpeämättömän kukkeana ja yltiöromanttisena.

Makuuhuone vielä ilman verhoja

Koruteline

Makuuhuoneen toinen puoli verhoineen

Ihkusälää

Outo naamiohyyppä

Lamppu, kirpputorilöytö

Belgialaisisoäidiltä saatu kampauspöytä
Onhan makuuhuone punainen ja romanttinen, mutta niin ovat Amélie-elokuva ja tietty osa sielunelämäänikin. Ainakin se täyttää tarkoituksensa rauhallisen unen tyyssijana, koska herääminen punaisen huoneen unesta marraskuuhun on aina vähän hankalaa. Vähän niin kuin pitäisi taas jättää jokin pehmeä ja lämmin paikka syntyäkseen taas alastomana ja rääkyvänä tähän kalseaan universumiin.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Taidelinkki, osa 1: Back to the Future

Hyvät toverit, esittelen teille tästä lähtien silloin tällöin Internetin ihmemaailmasta löytyviä suosikkitaideteoksiani ja -projektejani. Ensimmäisenä vuorossa on Buenos Airesista kotoisin olevan Irina Werningin Back to the Future, josta löytyy Werningin nettisivuilla osa 1 ja tänä vuonna ilmestynyt osa 2.

Werningin kuvien ideana on kuvata uudelleen tavallisten ihmisten tavallisten nuoruuskuvien tilanteita vaatteita, kampauksia, asentoja, valaistusta ja taustaa myöten. Vanhojen valokuvien ja arkisatunnaisuuden ystävänä pidän siitä, kuinka myös latteat arkivalot, naarmut, alakulmaan mukaan pujahtaneet ulkopuoliset jalat ja taustan sekavat värit toisintuvat.


Irina Werning: Lea B 1980 & 2011 Paris

Irina Werning: The Zurbanos 1999 & 2011 Buenos Air

Irina Werning: Christoph 1990 & 2011 Berlin Wall

 No, kaikkia menneysyyden taustoja ei pysty (onneksi) säilyttämään ennallaan.

Saman idean pohjalta otettuja amatöörivalokuvia löytyy nettisivulta Young Me Now Me. Valaistus ja tausta eivät ole yleensä niin täydellisyyteen hiottuja kuin Werningin kuvissa, mutta muutoksen kuvaaminen on yhtä lailla riemukasta ja liikuttavaa. Kuvien katsominen herättää minussa halun kutsua sisarukset koolle, etsiä lapsuuskuvien joukosta sopivan älyttömiä ryhmäotoksia ja laittaa kamera laulamaan.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Missä puiden latvat kohtaavat

Erinomainen tapa viettää sunnuntai on nukkua pitkään, mennä designmessuille, kävellä ruskan väreissä hohtavassa puistossa, vierailla sen jälkeen erään tuoreen vauvahenkilön ynnä äitinsä luona, tulla kotiin, syödä hyvin ja sitten päivittää blogia.

Designmessuilla oli kiehtovia mutta kalliita koriste-esineitä ja huonekaluja, myös Oiva Toikkaa, Eero Saarista, Alvar Aaltoa ja Kaj Franckia. Tarvitsemme kyllä vielä muutamia esineitä ullakolle, mutta ne löytynevät Belgian kirpputoreilta. Aion kuitenkin pistäytyä kohta Gentin designmuseossa alkavassa Kaj Franck -näyttelyssä, kun kerta näin merta edemmäs kalaan on muutenkin lähdetty.

Puistossa tulikin sitten hiippailtua tovin verran. Täällä on ollut harvinaisen lämmin marraskuu, tänäänkin yli kymmenen astetta, ja olen kokenut elämässäni ensimmäistä kertaa "Haluan laittaa jo talvitakin päälle, vaikka ei tarvitse" -ilmiön. Laitoin silti. Lämmintä ja mukavaa oli.

Ihana kävelupuistomme oli Gentin Citadelpark. Päivisin siellä käyskentelee Gentin iloista kansaa tyylikkäissä takeissaan, sorsia, valokuvaajia, koiria ja vaahteranlehtikasoissa leikkiviä lapsia. Yöllä siellä on - kuulemma - aggressiivisia kukkoja, prostituoituja ja hämärähemmoja.

Mutta näin Citadelpark kohteli meitä tänään:












Seuraavaksi Unikkoversumi esittelee ensimmäisen taidelinkkinsä sekä erään punaseinäisen makuuhuoneen!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kylpyhuone

Olipa kerran kylpyhuone. Kylpyhuone oli nähnyt lukuisia belgialaissukupolvia, ja 70-luvun tienoilla se sai itselleen ajalle tyypillisen oranssinruskean kaakeli- ja maalikuorrutuksen:

Remontti alkoi ruskeiden laattojen irtiraastamisella.
Sitten taloon muutti muuan belgialais-suomalainen nuoripari. Pariskunnan mielestä kylpyhuoneen kuosi oli sinänsä charmantin retrohenkinen mutta hieman aikansa elänyt. Tilalle valittiin vedenvihreät kaakelit läheisestä kaakelikaupasta. Pariskuntaa kiehtoi idea monista erilaisista vedenvihertävistä väreistä rinnakkain.

Laatat ostettiin huhtikuussa. Toukokuussa pariskunnan naisosapuoli eli allekirjoittanut konsertoi kuoronsa kanssa Berliinissä. Siellä, Alexanderplatzin metroasemalla muistui mieleen, että moninaisten eri vihreiden yhdistäminen saattaisi tosiaan toimia. Alexanderplatzin värisiä laattoja kaupassa ei ollut ollut, ja kaikenlaiset sävykkäät käsinmaalatut huimanturkoosit laatat olivat maksaneet mansikoita ja hunajaa, mutta onneksi läheisestä kaakelikaupasta oli löytynyt sentään viittä eri vihreää.

Berliinin Alexanderplatzin metroaseman kaakeliharmoniaa.
Kylpyhuoneen laatoituksen hoiti taitavasti miesosapuolen pikkusisko, joka oli käynyt laatoituskurssin ainoana naishenkilönä raavaiden remonttibelgiaanojen seurassa. Katkera paikka oli se, kun piti valita kylpyammeen ja modernin lämmityksen välillä: kumpikin ei mahtunut yhtä aikaa kylpyhuoneeseen. Edelliset asukkaat olivat selvinneet yläkerrassa sankarillisesti ilman lämmitystä, mutta Suomen eristettyihin taloihin tottunut pariskunnan naisosapuoli vaihtoi haikeana vaahtokylpyhaaveet lämpimään kylpyhuoneeseen ja tehokkaaseen suihkuun.

Tältä sama nurkka näyttää paria kuukautta myöhemmin.




Kylpyhuoneen toisella, kuvassa näkymättömällä puolella sijaitsevat peiliovinen lääkekaappi, vessanpönttö sekä komero. Peilikaapissa ja vessanpöntössä ei ole mitään mystistä, mutta kylpyhuoneen komero on pieni, punaiseksi maalattu huone, jonka seinän takaa löytyvät portaat, jotka eivät johda minnekään. Toivoin, että ne olisi jätetty remontin jälkeen näkyville eräänlaiseksi surreaalielementiksi, ikään kuin arkkitehdin alitajunnan aivopieruksi, mutta yleinen terve järki voitti. Mutta siellä ne kuitenkin ovat piilossa, nämä historian kerrostumat, oranssit maalikerrokset vihreiden alla, salaportaat siistien seinien takana.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Vuorovaikutuksellisuus

Oi lukijani siellä ruudun takana! Kuka olet? Koskapa harva uskaltaa kommentoida blogiani, kun kukaan muukaan ei semmoista tee, tehtäköön asia selväksi: minusta mainiota, kun ihmiset jättävät kommentteja. Lukijoita tällä ainakin omien salaisten tilastojeni mukaan on. Jos ei olisi, voisin ihan hyvin kirjoittaa nämä mentaalirölinäni yksityiseen päiväkirjaani. Päivääni ilostuttavaksi kommentiksi riittää lyhyt huikkaus, ja pidän siitä, kun tutut ja tuntemattomat tulevat tänne lurkkimaan. Ennestään tuntemattomat nettihenkilöt ovat myös erittäin tervetulleita. Kommentointi on aina sallittua, ja oman Benelux-aiheisen blogin vinkkaamisesta saa virtuaalista belgialaissuklaata!

On tietysti kommenttityyppejä, joita kukaan bloggaaja ei toivo blogiinsa. Voisinkin tässä blogiuskottavuuden saavuttamiseksi alkaa lisätä itse teksteihini kommentteja keksimällä joukon kommentoijasivupersoonoita, joista osa on hyväntahtoisia, osa ei. Vakikommentaattoreitani voisivat olla muun muassa:

1. geneerinen Suomi-toveri, joka kirjoittaa boksiin assosiaativisia sisäpiirivitsejä.

2. niin ikään myös Belgiassa asuva henkilö A, joka kertoo, että kyllä maar meillä on ihan eri lailla asiat, et mahda asua missään Belgiassa, photoshoppaat itsesi netistä löydettyihin kaupunkikuviin, älä yritä! Suomessa asut ja kylmää pakastepitsaa syöt opiskelijaluukussasi, unta on ollut koko Belgia!

3. roskapostirobotti BUY ROLEX VIAGRA UNIVERSITY THESIS JUST 500 DOLLARS SEX DRUGS MUSCLES MONEY ETERNAL ERECTION.

4. niin ikään Belgiassa asuva henkilö B, joka kirjoittaa, että joo, ihanaa, kuulostaa niin tutulta, ihanaa löytää suomalaisia, minulla on niiiin kova ikävä Suomeen, jaatko saman tunteen? Fazerin suklaa itsenäisyyspäivä vappu juhannus lumi yötön yö joulupukki muumi!

5. nimimerkillä "tosi Suomalainen" kirjoittava tyyppi, joka ihmettelee: "Miksi ei suomi mies kelpaa? Miksi pitää ottaa pelkian mies? Sellaisia nyky naiset on! Olet hylännyt isämmaasi! Kaikenlaisten yön timojen ja ylivalottuneiden etelän mocca miesten mukaan lähtevät!"

***

Näinpä. Tämän viikonlopun ajan olen nauttinut eräiden toverittarien mainiosta seurasta sekä kauniista Gentistä. Lauantai-iltana ihmiset istuivat terasseilla, valot heijastuivat kanaaleihin ja vohveli maistui kuumalta ja rapealta kermavaahdon kera.

Syksy on ehtinyt täällä kauniiseen ja ruskaiseen vaiheeseensa. Lähellä on puisto, jossa käyn mielelläni kävelyllä. Ei se kainuulainen ikimetsä ole mutta sentään pieni pala luontoa. Kuva on otettu lokakuun lopulla, ja nyt puut lienevät jo vähän talvistuneet tuosta. Kaljua, karua ja harmaankeltaista ei kuitenkaan tule missään vaiheessa.


Huomenna seuraa vihdoinkin kuvia vastaremontoidusta kotikolostamme!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Avoliitto belgialaiseen tapaan, osa 2

Tänään astuin avoliittoon. Avoliittoon astuminen tapahtui maistraatissa, ja sen jälkeen söimme metsäsienipasta-annokset läheisessä kasvisravintolassa. Kutsuimme toisiamme koko ajan avovaimoksi ja avomieheksi. Tietysti suomeksi, muusta käytetystä kielestä riippumatta.

Eipä siihen tarvittukaan kuin kaksi käyntiä belgialaisessa maistraatissa ja yksi suomalaisessa, pysyvän osoiteen päivittymisen odottaminen (avomiehelle) ja belgialainen rekisteröitymisnumero (avovaimolle).

Ehkä lähiaikoina saatte luettavaksenne jännityskertomuksemme uuden osan nimeltään "Oleskelulupa ja parisuhteen todistaminen".

PS: Niitä jänniä taidelinkkejä on tulossa, kuten myös kuvia kodistamme. Remontti on melkein valmis. Ihan-oikeasti-melkein-valmis-hohooo!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Meidänpä vapautta vaarat on nää

Suomi-lomani on melkein ohi. En ehtinyt tavata läheskään kaikkia tovereita, joita olisin halunnut, mutta metsään sentään ehdin. Metsä löytyi Kainuusta, ja sinne piti matkustaa yli kuusi tuntia junalla ja vielä yli tunti autolla. Mutta metsä on matkan arvoinen. Se on humiseva ikimetsä, hämärä, syksyinen ja harmaanvihreä. Loppukesästä se antaa marjoja ja ehkä pulleita tattejakin. Marraskuun alussa jäljellä on vielä puolukoita, ja maasta putkahtelee yhä suppilovahveroita, tuota korven kulinaristista kultaa.

Kaikenlaiselle mutkalle sitä pitää metsänkin hiljaisuudessa taipua.

Joillakuilla on ollut aikaa kasvaa.

Puunrungon äärestä löytyi mystinen luonnon muovaama kekripukki.

Naava on puhtaan ilman merkki.

Puut sammaloituvat ja käävöittyvät osaksi luonnon kiertokulkua.

Marras- ja huhtikuussa metsä odottaa keltaisessa, lehdettömässä välitilassa.


Kävin metsässä poimimassa suppilovahveroita vanhempieni ja siskoni kanssa. Kävelin kohti uusia ja uusia sienirykelmiä, jotka keräsin ahnaasti talteen. Ja sitten, yhtäkkiä, perhe olikin kadonnut. Kun huusin heitä, he vastasivat, mutta huuto tuntui kuuluvan täysin eri suunnasta kuin sieltä, jossa olin heidät viimeksi nähnyt. En ollut varma, kaikuiko huuto ympärillä olevista vaaroista vai olinko vain menettänyt suuntavaistoni. Ympärillä kohosi ikivanha, sumuinen metsä, joka ei antanut vastauksia.

Ääni voi harhauttaa, mutta punainen ei, ei ainakaan kellanharmaassa marraskuisessa kainuulaisessa metsässä. Kun isän punainen pipo pilkahti puiden välistä, osasin suunnistaa sitä kohti. Siellä tee ja voileivät odottivatkin puunrungon päällä. Sienisaalis oli runsas, ja osa siitä matkustanee seurassani joululomalla kuivattuna Belgiaan. Täten saan mukaani palan metsää, jota kaipaan siellä. Toki Belgian Valloniassakin on metsä, ja suuri ja kaunis onkin, mutta se on belgialainen metsä, eri. Ja siitä kerron ehkä joskus toiste.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Postikortti pohjolasta

Tällaisia asioita on syysloma-Suomessa: keltaisia vaahteranlehtiä, harmaita kirmaavia oravia, kirjamessuja, tovereita, lisää tovereita, juna pohjoiseen sekä outo yöjumitus, jonka aikana hankitaan joululomalentoloput ja pistetään Unikkoversumin ulkomuoto uusiksi, jotta valokuvat pääsisivät paremmin oikeuksiinsa.

Syysloma-Suomessa on myös kuorokonsertti, minun kuoroni, jota en halua kutsua entiseksi kuorokseni. Sen jälkeen lauletaan porukassa junassa moniäänisesti, ja vielä lisää, ihan vain konduktöörin pyynnöstä.

Poikaystäväni ei muuten tiennyt ennen minun tapaamistani, että oravat voivat muuttua talvella harmaiksi.  Jokin hyöty siis tästäkin parisuhteesta!