keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Lähiöunien alakategoria

Näin pari yötä sitten unta, jossa olin Suomessa entisessä kotikerrostalossani. Oli pimeää ja talvista. Katsoin, kuinka kaksi lähellä olevaa valtavaa taloa paloivat. Heti, kun toinen saatiin sammutettua, toinen syttyi palamaan edellisen kipinöistä ja niin edelleen. Kadulla, alaoven takana, parveili hätääntyneitä ihmisiä. Kun päästin heidät kerrostalon ala-aulaan, yksi ihmisistä, vaaleanpunaiseen peliasuun pukeutunut teinipoika alkoi huitoa minua jääkiekkomailalla. Heräsin siihen.

Olen nähnyt samasta alueesta aiemminkin katastrofiunia. Unia, joissa kolmas maailmansota syttyy, pommit räjähtelevät ja kahdeksannen kerroksen näköalapaikalta voi nähdä rakennusten luhistumisen.

Vaikka kyseessä oli yksi pääkaupunkiseudun pahamaineisimmista aluista, ei se sentään niin kamala ollut kuin alitajuntani väittää. Näen kuitenkin varsin harvoin varsinaisia painajaisia, joten olen miettinyt, miksi yksi alue on jäänyt kummittelemaa mieleeni. Johtuiko se siitä, että jouduin soittamaan siellä asuessani kahdesti poliisille, vaikka en ole tehnyt sellaista koskaan aiemmin? Tai siitä, että inhosin betonisia katuja enkä jaksanut aina poistua helteelläkään ulos? Kaduillakin sattui kaikenlaista. Kerran joku huuteli perään, kun olin häirinnyt nopealla vilkaisullani hänen arvokasta virtsaamistoimenpidettään. P kertoi tapauksesta, jota päätyi todistamaan. Mies makasi maassa, ehkä ylikulkusillalta hypänneenä tai ehkä muuten vain vaakatasoon onnettomasti joutuneena. Ympärillä pörräsi pelastushenkilökuntaa. Ja mitä tekivät ohikulkijat: ryhtyivät kuvaamaan tapausta kännyköillään. Lopulta paikalle ilmestyi vielä klassinen hullu kissanainen, ehkä kaikkein selväjärkisin, joka huuteli, että tämä on nyt nähty, menkää pois. Joskus nukkumaan mennessäni kuulin kadulta, kuinka lähiöbaarin vieressä huudettiin vittusaatananhuoraa. Sellaiseenkin tottuu, vaikka ei kenenkään pitäisi joutua tottumaan.

Aina, kun luin uutisista pääkaupunkiseudulla sattuneista rikoksista, tuli mieleeni: olisikohan se tämä alue. Usein olikin.

Eilen, vähän keskipäivän jälkeen, kolmikymppinen mies ammuskeli ja räjäytti kranaatteja belgialaisen Liègen keskustassa, ihmisvilinässä, joulumarkkinoiden liepeessä. Belgialaislehdet puhuvat tällä hetkellä viidestä kuolleesta ja 123 loukkaantuneesta. (Vertailun vuoksi: Myyrmannin räjähdyksessä kuoli seitsemän ja loukkaantui noin 80 ihmistä.) Kun alkaa miettiä tekijän motiiveja, päähän tulee kylmä, pimeä ja tyhjä olo. Mietin tappajaa tänään seisoessani bussipysäkillä hollannintunnin jälkeen. Ajattelin: entä jos joku seisoisi tuossa ja heittäisi kranaatin tähän näin. Ja sitten skenaario alkoi melkein huvittaa, melkein - bussipysäkki oli aseman laitakadulla, oli pimeää ja sateista ja väsynyttä ja lisäkseni pysäkillä seisoi vain muutama ihminen. Eipä siinä kovin runsasta satoa olisi niitetty. En ole koskaan käynyt Liègessä, melko lähellä Tongerenissa kylläkin ja sielläkin vain kerran. Belgialaisten lehtien kuvat pakoon juoksevista perheistä ja katuja tarkkailevista poliiseista tuntuvat epätodellisilta, niin kuin ne olisivat tapahtuneet jossain muualla, ulkomailla. Ja kuitenkin matkustaessani pimeässä bussissa kaupungin läpi olin jotenkin varuillani: mikä esine tuolla pojalla oli kädessä mitä se puhuu nyt miksi tuolla on niin kova ääni miksi miksi. Pääsin puolen tunnin bussimatkan aikana kirjassa vain pari sivua eteenpäin.

Sitten yritin ajatella sellaistakin, että todennäköisyys länsimaissa kuolla julkisella paikalla sattuneeseen tuntemattoman ihmisen väkivaltaiseen hyökkäykseen on pieni, vaikka ne uutisoidaankin suuresti. En tiedä, kuinka paljon suurempi tai pienempi se on kuin todennäköisyys voittaa lotossa, joutua salaman iskemäksi tai hain syömäksi tai tavata vaikka belgialaisnaapuri sattumalta Lapissa. Ja ajattelin myös sitä, että vaikka minulla onkin pimeitä lähiöunia, joiden tunnelma palaa kulkiessani illalla film noir -sateisessa kaupungissa tuntemattomien ihmisten keskuudessa, on myös toisia unia, joissa kesämökin läheltä löytyy jännittävä kultavetinen lampi tai jossa kävelen metsässä kesäillan valossa. Niidenkin unien tunnelma on totta, ja niiden unien tunnelmasta aion pitää kiinni.

3 kommenttia:

  1. Toivoinkin, että kirjoittaisit tästä aiheesta. En osaa siihen paljoa sanoa - voin vain itsekin kuvitella itseni siihen pussipysäkille kun kranaatti kierii jalkoihin...

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus, pistää pohtimaan ja miettimään... Itse en osaa niinkään asettautua kauppakeskuspommitusten tunnelmaan, mutta kouluammunnat kummittelevat vieläkin mielessä... Oli aikoja jolloin jokainen vähänkään tuntematon henkilö koulussa oli mahdollinen pelottava hyökkääjä, ja suunnittelin mielessä pakosuunnitelmia ihan vain varmuuden vuoksi.

    En tiedä liittyvätkö omat ajatukseni mitenkään tekstiisi, mutta tämmöisiä mietteitä nyt liikkuu päässäni.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista! Nuo kouluammuntatapaukset ovat myös juuri sellaisia, että jäävät valitettavasti kummittelemaan tietyn ikäluokan mieleen. Kun olin itse lukiossa, kouluampumisjutut tapahtuivat "jossain Yhdysvalloissa", mutta sen sijaan olen ollut töissä koulussa pommiuhkauksen aikana. Vaikka tapaus ei sinänsä onneksi johtanut mihinkään (niin kuin valtaosa ei), saattoi kyllä huomata, miten uhkaus vaikutti oppilaiden käyttäytymiseen.

    VastaaPoista