lauantai 8. joulukuuta 2012

Kätketyt järvet ja muita pakkassäveliä

Talvi! Lunta! Kun ensimmäiset merkit valkean materian alaslaskeumasta ilmestyivät taivaalle, tuli Hollanti hulluksi, samoin vaihto-oppilaat, joiden kanssa asutan tätä kämppää. Ja mikäs siinä. Voisin olla kyyninen ja sanoa, että been there, done that, mutta sen sijaan teen pitkiä kävelyitä, saan punaiset posket ja nautin. Itsenäisyyspäivänä tuli Suomi-toveri kylään ja juhlimme itsenäisyyttä gradustani improteatteriesityksen ja yöelämän parissa. Illan aikana puhuttiin englantia, hollantia ja suomea; vastaan lipui tuttuja ja vieraita. Kaupunki oli valkea, valoisa ja elossa, niin elossa, vaikka ei ollut edes viikonloppu.






Pidän kyllä muuten tästä valkoisuudesta, mutta katujen hiekoitus tai edes suolaus ei ole ihan niin sujuvaa kuin Suomessa. Kaatua kumahdin äsken kotimatkalla taaksepäin, tomaatit lentelivät kassista kadulle, kurkku (onneksi ei omani) murjoutui. Onneksi luita ei mennyt rikki, jalankulkijan ylpeys vain.

Saavun Suomeen 17.12. viettämään joululomaa ja hakemaan maisterinpaperini. Sen jälkeen palaan Belgiaan. Tulevaisuudensuunnitelmani ovat avoimet häitä lukuun ottamatta, mutta se on vuoden 2013 murhe. Tästä Alankomaat-syksystä olisi paljon kirjoitettavaa, ja kirjotankin pian lisää, mutta tiivistettäköön kokemukseni nyt yhteen virkkeeseen: on se kyllä pölijää, kun niin monet ihanat ihmiset, harrastukset, työt ja tapahtumat sijaitsevat eri maissa! Teleportti Suomen, Hollannin ja Belgian keskuuteen, kiitos!

Lopuksi vielä pari kaunista biisiä, jotka ovat minusta ihan selvää talvimusiikkia elikkä Shearwaterin Hidden Lakes ja Tori Amosin Nautical Twilight



sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ei ainoastaan villikukkoin säveleitä

Tällaiset sunnuntait ovat hyviä: nukun pitkään, koska olen ollut ulkona myöhään, ensin teatterissa, sitten teatteriseuralaisteni kanssa baarissa, jossa pianisti soittaa nurkassa klassikoita. Syön hitaasti aamupalan. Suunnittelen juoksulenkkiä, mutta lähdenkin kävelylle, koska juoksemalla ei ehdi nähdä kaikkea. En ole ainoa, joka ajattelee näin: keltaisena roihuava lähipuisto on täynnä sunnuntaikuvaajia, perheitä ja koiria.

Kanavalaivoja! Minäkin haluaisin asua tuollaisessa.

Hipit kävivät puistossa.

Ah, aurinko! Harvinainen vieras näilläkin seuduilla.
Olen  asunut täällä nyt kaksi ja puoli kuukautta. Aluksi suureen kansainväliseen opiskelija-asuntolaan muutto arvelutti, koska olen ehtinyt tottua jo omaan rauhaan ja siihen, että aamulla esimerkiksi vessaan saa rahjustaa puolialastomana kantamatta aina mukana omaa paperirullaa ja käsisaippuaa niin kuin täällä. (Minulla ja eräällä kämppikselläni oli taannoin syvääluotaava keskustelu aiheesta "Onko käytävällä hiippailu vessapaperirullan kanssa noloa ja kiinnittääkö se liikaa huomiota tiettyihin fyysisiin tarpeisiin vai onko nolompaa piilottaa se viktoriaanisen ylisiveästi toilettilaukkuun?".) Säpsähtelin yöllä hereille Erasmus-opiskelijoiden meteliin, pidin astioitani mustasukkaisesti huoneessani ja ikävöin Belgiaa. Nyt olen oppinut taas nauttimaan sosiaalisesta elostani: on kämppiksiä, joiden kanssa pidetään elokuvailtoja, mennään teatteriin tai joiden kanssa lauletaan ja soitetaan kitaraa. Mietin jo, alanko heräillä Belgiaan palattuani öisin merkilliseen hiljaisuuteen: ei enää bilemökää, enintään villikukkojen kieuntaa.

Ja sitten on tietysti opiskelija-asuntolan maskotti, jota tulee myös ikävä. Tämä oranssinkukertava persoona kökkii usein pyöriemme päällä omistajan elkein tai kiertelee pihalla silitysten toivossa:


perjantai 2. marraskuuta 2012

Onni!

Hohoo. Arvasin! Julistin tiistaina uutiseni, ja heti oli ilmestynyt raju piikki lukijatilastoihini. Hauskaa, että täällä käypi vielä populaa lukemassa, vaikka meikämandoliini ei millään taivu jatkuvasti korkealaatuista pohdintaa ja ruoastaan ja päivän asuistaan Hipstamatic-valokuvia suoltavaksi bloggariksi.

Minä ja siippani P olemme siis kihloissa. Tapahtumien taustalla on sekä kahdenkeskeisiä modernin parin keskusteluja mutta myös P:n pitkä ja mystinen salajuoni, johon sisällytettiin kaksi siskoani ja jonka tarkoitus oli hankkia (kaksoissiskoni samankokoisia käsiä hyödyntäen) sellainen sormus, jota ei saa Belgiasta. Kosinnan jälkeen hyppelimme ympäri huonetta ja heiluttelimme käsiäni. Sitten palasin graduni pariin ja menin hollannin tunnille, jonne olin tehnyt tehtävät huonosti. Tässä hollantilaisessa kaupungissa me tapasimme vaihto-opiskelijoina, ja tässä hollantilaisessa kaupungissa me menimme kihloihin. Häät sentään pitänemme Belgiassa.

Kihlameiningin jälkeisenä päivänä Iso G eli gradu poistui elämästäni autuaammille lukumaille eli ohjaajani seuraan. Sillä hetkellä, kun painoin lähetysnappulaa (jonka tarkoitus oli välittää gradu siskolleni, joka printtasi sen belgialaissuklaapalkalla), P avasi samppanjapullon. Tai itse asiassa se aukesi nolosti jo vähän aikaisemmin, korkki lensi tantereeseen ja kullanvaalea Moët & Chandon virtasi laseihimme. Ja nyt elämä jatkuu niin kuin ennenkin, samoja tyyppejä olemme, mutta häiden suhteen sentään sanomme jo kun eikä enää jos.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Väliaikaraportti

Yhtäkkiä syksy ehtikin jo puoliväliinsä, ja silloin tuli aika pistäytyä Suomessa. Perheenjäsen juhli pyöreitä vuosikymmeniä, ensilumi laskeutui yllemme, oli hiljaista ja valkeaa ja hohtavaa. Nyt istun junassa matkalla Helsinkiin (eläköön nykyaika ja langaton netti), josta jatkan ensi viikon alussa lentokoneella takaisin Hollantiin. Matkaseuranani on siskoni lisäksi suuri paperipino nimeltään Iso G, joka ei kummasti tekeytynytkään syksyn aikana esitarkastuksen jälkeen itsekseen vaan johon täytyi taas tarttua nöyrästi, jotta saisin muilutettua sen viralliseen tarkastukseen. Niin pian kuin mahdollista. Nyt! Positiivinen tahtotila päälle! I can do it! (Vaikka sinänsä pidänkin aiheestani, miksi hitossa maailmassa on niin paljon kiinnostavia romaaneja? Ja keskusteluja ja elokuvia ja unia ja muita ei-graduja? Ja siivottavia kulmia ja tiskattavia lautasia?)

Olen asunut Hollannissa melkein kaksi kuukautta. Ensimmäisten viikkojen yksinäisyys ja outous ovat helpottaneet. Kaltaiselleni suomalaismöhmelölle valtava helpotus, kun on jo tovereita, joiden kanssa jutella keittiössä, kun on jo tuttuja reittejä ja naamoja ja kauppoja ja jopa harrastus. Olen myös pitänyt töistäni kovasti ja koennut pärjääväni itsenäisesti, mikä on hieno tunne yliopistoputken jälkeen. Ettäpä en ihan turhaan sielläkään penkkiä kuluttanut!

Olen huomannut, että itselläni uusiin ympyröihin siirtymiseen liittyy eri vaiheita. Tässä oma empiirinen kehityskulkuni, jonka olen huomannut monissa tilanteissa:

1) Yhyy, olen yksinäinen, kauhean paljon vieraita juttuja, paniieeeek! Tässä vaiheessa lööbailen kaupungilla, teen vahingossa kymmenen kilometrin outoja kävelyitä, eksyn. Tunnen halua ostaa hassuja ja itselle epätyypillisiä juttuja kaupasta. Tekee mieliä syödä omassa huoneessa purkkiruokia, koska muissa tiloissa on vieraita ihmisiä, yäk. Muiden bileet ärsyttävät, ei tee mieli mennä mukaan mutta ei jäädä kotiinkaan. Olo on irrallinen, unet katkonaisia. Arkijuttujenkin tekeminen tuntuu ärsyttävältä ja raskaalta.
2) Eka sosiaalistumisvaihe. Juttelen jonkun tyypin kanssa asuntolan käytävässä tai yliopistolla, ei välttämättä samanhenkisen mutta ystävällisen, ja pienestäkin small talkista tulee olo, että olen osa taas ihmiskuntaa. Alan ostaa kaupasta järkeviä juttuja, niin kuin hollantilaisia luomumunia aamiaiselle ja kermaista turkkilaista jugurttia. Mietin tulevaisuutta ja järjestän tavarat paikoilleen. Haluan mennä mukaan kaikkiin bileisiin, etten vain jää mistään paitsi ja ettei muilla ole salaa kivaa, kun minulla on yksinäistä ja pientä ja outoa.
3) Eka vakiintumisvaihe. On jo ihmisiä, joiden kanssa hengata ainakin epävirallisesti ja joiden kanssa saatetaan jäädä juttelemaan keittiössä tunniksi. Jos en mene joka rientoon tai juhlaan mukaan, se on ok. Suunnitellaan yhdessä matkoja. Tehdään spontaanisti hauskoja asioita.
4) Toka vakiintumisvaihe. Olen löytänyt jo oman porukkani. Meillä on yhteisiä muistoja, vitsejä, suunnitelmia ja rituaaleja, esimerkiksi tapa syödä porukassa jonakin tiettynä päivänä. Olen päässyt vihdoinkin tähän vaiheeseen, pakkososiaalisuusahdistus on ohi. Tietysti tuttavapiiriini mahtuu tämänkin vaiheen jälkeen lisää kiinnostavia tyyppejä, jos sellaisia ilmestyy elooni.

Kun olen toistanut tämän kuvion tarpeeksi monta kertaa (Helsinkiin, Hollantiin, Belgiaan ja taas Hollantiin muutettuani), voi kaavan toistumisen jo havaita. Näiden havaintojen kautta myös itseluottamus kasvaa: vaikka tuntisin oloni epämukavaksi uusissa tilanteissa, minulla on kuitenkin kyky sopeutua ja luoda piirini uudelleen. Se antaa rohkeutta mennä mukaan uusiin juttuihin ja tehdä sellaisiakin kiinnostavia asioita, joiden alussa tiedän tuntevani itseni ujoksi, vaivaantuneeksi ja entistä vaivattomuutta kaipaavaksi.

Olen mennyt improvisaatioteatterikurssille. Siellä improvisoidaan englanniksi ja se on pelottavaa ja jännää ja hurjan hauskaa. Hollanniksi improvisointini saattaisi loppua lyhyeen, koska vaikka olenkin taas kielikurssilla, tuntuu, että Hollannin hollantiin sopeutuminen vie aikansa. Kaipaan flaamia, pehmeitä g-kirjaimia, ranskasta lainattuja sanoja. Siinä missä hollantilaiset sanovat hyvästellessään doei, sanovat flaamilaiset salut. (Jostakin kumman syystä tämä on minulle hankala muistaa: olen jo monta kertaa meinannut huikata kimeästi salyyy hollanninkurssilaisilleni tunnin jälkeen.) Flaamin ja hollannin ero on ehkä samaa luokkaa kuin Suomessa ja Ruotsissa puhutulla ruotsilla: sama kieli kyllä, mutta joitakin eri sanoja ja lievästi erilainen ääntämys.

Vaikka mietin jo paluumuuttoani Belgiaan, olen jo varma, että kaipaan tämän syksyn jälkeen Hollantia (isolla ja pienellä h:lla), töitäni, kämppiksiäni ja improteatteriryhmääni. Ja ehkä ihan vähän myös tätä vaihetta, jossa gradun valmiiksi saaminen on itseen liittyvistä huolista suurin ja jossa pyöräillään kotiin yöllä kaiken hauskuuden jälkeen kanaalien vierustoja pitkin perihollantilaiseen tapaan itsekseen häpeämättömästi loilottaen.

maanantai 24. syyskuuta 2012

A´dam!

Oi iloinen Amsterdam! Muistojen ja unien kaupunki, jonne matkustin ensimmäistä kertaa vuonna 2005 ja viimeksi lauantaina. Vuonna 2005 halusin todistaa itselleni, että minäkin, ujo pikkukaupungin kasvatti, uskallan lähteä yksin suureen maailmaan. Hankin netistä lennot, pakkasin rinkan ja saavuin hostelliin, jonka kansainvälisen nuoren matkustajaporukan kanssa riitti jutunjuurta. Kävelin kanaalien varsilla yksin ja muiden kanssa. Yhden viikon aikana ehdin kokea huiman, äkillisen sosiaalisuuden, joka kiehtoo minua edelleenkin: eri kieliä puhuvat ihmiset jakavat salaisuuksiaan ja unelmiaan, vaikka tietävät, etteivät ehkä koskaan enää kohtaa - tai juuri siksi. Ja samalla koin sen, miltä tuntuu olla yksin ja irrallaan vieraassa kaupungissa, ja vaikka se tunne onkin raskas kantaa, sekin on kokemuksena arvokas. Nytkin tänne muuttaessani olen tuntenut sen, ja tiedän, että se menee ohi; se on aina mennyt.

Viime viikonloppuna minun ei onneksi tarvinnut todistaa enää mitään itselleni. Nyt olen sinutteluväleissä suuren maailman kanssa ja pystyin toimimaan oppaana kahdelle kämppikselleni, joista toisen piti käydä suurlähetystössä ja toinen tuli mukaan ihan vain tutustuakseen ja ihastuakseen kaupunkiin. Kumpikin tytöistä oli Amsterdamissa ensimmäistä kertaa, joten toimin oppaana. Ehdimme käydä Van Gogh -  ja laukkumuseossa sekä flaneerata kanaalien varsilla ja kahviloissa. Suomi-toverinkin ehdin tavata! Viikonloppu oli kuitenkin varsin lyhyt ja hektinen, Van Gogh -museossakin meillä oli aikaa vain puolisen tuntia. Siksi haluankin palata Amsterdamiin pian uudelleen, nähdä lisää museoita, tavata muita tuttavuuksia. (Ehkä Maija voi esitellä silloin oman versionsa Amsterdamista!)

Aurinko paistoi, harvinaista!

Vondelpark

Turkoosiseinäinen koruputiikki

Ihanan näköinen vintageputiikki (joka löytyy myös internetistä)

Yksi kiehtovista wanhan & oudon tavaran kaupoista

Yövaloja!

Punaisten lyhtyjen alueen oma joutsen

Amsterdam-pyörä kaikessa hilpeydessään

lauantai 8. syyskuuta 2012

Alavilla mailla

Olen asunut Alankomaissa viikon. Olen väsynyt, ilahtunut, ikävöivä, sosiaalinen, yksinäinen, kiinnostunut ja levoton ja kaikkea siltä väliltä. On outoa asua taas kaupungissa, jossa vietin vuoden muinoin Erasmus-vaihdossa, käydä hölkkäämässä samassa puistossa, jossa sillon harhailin, kuunnella ihmisten puhuvan rouheaa hollantia pehmeän flaamimurteen sijasta.

Kerran kun piti mennä ostamaan ruokaa, harhauduinkin kymmenen kilometrin kävelylenkille. Sen kohokohta oli vierailu legopalikkahökkelin näköisen opiskelijatalon luona, jossa asuin kuusi vuotta sitten. Toivoin, että olisin voinut jakaa tuon nostalgian ylitulvinnan erään belgialaispojan kanssa, johon tutustuin talossa, mutta belgialaispoika oli Belgiassa ja läsnä vasta internetissä seuraavana päivänä. Onneksi toinen vaihtotoveri oli tekstiviestiyhteyden päässä, eikä menneisyyden kohtaamisesta jäänyt liian hallusinaatiomainen olo.

Olen päättänyt alkaa taas kirjoittaa blogiin useammin, tallentaa nämä tunnelmat. Kanaalit, kaduilla hiipivät kissat, kanavalaivat. Uuteen paikkaan siirtyessä alkaa nähdä kirkkaammin. Olen nähnyt täällä jo ainakin:

* ...lammaskulkueen. Keskikaupungin kadulla kulki yhtäkkiä ihan hillitön lauma lampaita ihmisten opastamina - ehkä jokin mielenosoitus tai performanssi?

* ...mystisen kynttilälahkon. Lähipuiston pienellä esiintymislavalla seisoi rivissä nuoria naisia, jotka kaikki pitivät kädessään palavaa kynttilää - yleisöä ei ollut, kukaan ei laulanut, jotkut puhuivat hollanniksi. Lepakot suhahtelivat ilmassa, oli lämmintä ja hämärää. Kynttilät hohtivat koko puolituntisen juoksulenkkini ajan.

* ...lapsiryhmän, joka teki valtavaa hedelmä- ja  kukkataideteosta torille.

Harjoitteluni tuntuu mainiolta. On hienoa, että saan tällaisen tilaisuuden tässä maassa, pääsen tekemään taas oman alani töitä muutenkin kuin lismatukkaisena kotihousuisena etäfreelancerina. Ja olen iloinen myös siitä, että Belgia on lähellä ja sinne pääsee junalla eikä aina vain lentokoneella. Ehkä kuuden vuoden takaisen kaupunkikuvan päälle rakentuu mieleeni uusi, erilaiset reitit tärkeisiin kahviloihin ja rakennuksiin ja tapahtumapaikkoihin. Se ei voi olla enää sama kartta, eikä sen tarvitsekaan olla.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Tulppaaniversumihko

Hei te nöppöset, jotka tiirailette tätä ruutua näköelimillänne, en ole kadonnut pysyvästi. Sen sijaan olen ollut lomalla hyvin ja paksusti. Nukkunut pitkään ja lukenut vanhoja tyttökirjoja. Katsonut elokuvia. Tavannut Suomen tyyppejä. Lorvinut.

Tulin pistäytymään blogimaailmassa vain kertoakseni, että olen unohtanut mainita täällä aika olennaisen asian: muutan nimittäin syyskuussa Alankomaihin. Oikeastaan palaan beneluxeiluni juurille, koska Hollanti oli elämässäni ennen Belgiaa. Vietin muinoin riemukkaan vuoden Erasmus-vaihtarina siellä, ja nyt palaan samaan kaupunkiin ja samaan yliopistoon, mutta tällä kertaa akatemian kansankynttiläin seuraan. Vaikka kaukosuhde jo on aika nähty juttu, olen muuten varsin innoissani tästä - mainio tilaisuus gradunjälkeiseen tyhjiöön! Ja samalla pelottaa, että vanha nostalgia puskee päälle ja kaupunki tuntuu ihan väärältä, kun en pystykään menemään enää toverien S ja A kanssa Troijan heppa -baariin tai minulla ei olekaan enää kämppiksenä flaamipoikaa, jonka kanssa alan heilastella (paitsi tietysti viikonloppuisin, kun palaan takaisin Gentiin). Ja nyt asun eri asuntolassa kuin ekalla kerralla, eikä siellä varmasti pidetä samanlaisia coctailkutsuja ja toogabileitä kuin silloin muinoin; siellä pidetään toisenlaisia, erejä. Mutta silti: spannend & schitterend!

Blogi säilynee ennallaan. Sen nimi ei muutu esim. Tulppaaniversumiksi. Yritän aktivoitua kirjoittamaan ja kuvaamaan syksyllä kaikenlaisia hollantilaisuuksia. Sitä ennen aion vielä matkustaa takaisin autolla Belgiaan ja käydä kuuntelemassa muuatta Cohenin Leonardia. Nauttikaa vielä elokuun pehmeästä valosta ja mustista öistä ja siitä tunteesta, että voisi aloittaa vaikka mitä uutta, kuvanveiston italiankurssin pitsinnypläyksen juoksuharrastuksen!

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Road trip

Hyvät toverit! Belgiasta Suomeen voi päästä monella tavalla, esimerkiksi lentämällä lentokoneella taikka helikopterilla, liftaamalla rekan kyytiin, pyöräilemällä tai kävelemällä. Levitaatiosta ja harrypottermaisesta ilmiintymisestä ei ole vielä tieteellisesti todistettuja tarinoita, mutta odottelen niitä kiinnostuneena.

Yleensä lennän Suomeen satunnaisella yhtiöllä, joka sattuu tarjoamaan sillä hetkellä kätevimmän ja edullisimman matkan.Tällä kertaa suoritimme tavoistamme poiketen matkan kuitenkin autolla. Road trip sisälsi seuraavat vaiheet:

Saksa, Bremen:

Hengailua. Mahtava tuomiokirkon katsastus. (Vanhimmat osat ovat 1000-luvulta.) Syömistä hyvässä espanjalaisessa ravintolassa, vaikka miesosapuoli halusi ehtaa saksalaista ruokaa. Nukkumista.


Tuomiokirkon ikkuna

Saksa, Lyypekki:

Pistäytyminen. Syömistä. Hengailua. Kapeita hurmaavia salakatuja - tai ehkä ne olivatkin sisäpihoja ja aiheutimme närkästystä niiden läpi rompostaessamme.


Ja sitten ajomatka Tanskaan mahtavia siltoja pitkin. Surrealistisissa huimuuksissa, sinisen taivaan ja meren välissä kameran patterit loppuivat.

Tanska, Gilleleje:

Majoittuminen ihanimpaan B&B-paikkaan, jossa olen yöni kuunaan viettänyt. Sellaista lienee lupa odottaa 1700-luvun majakalta. Kertonen siitä enemmänkin erillisessä merkinnässä. Läsnä olivat meri ja rauha & kumppanit.


Tanska, Kööpenhamina:

Kätevä päivämatkakohde Gillelejestä ainakin silloin, jos junaraiteet ovat kunnossa (eivät olleet). Värikäs, hauska ja yllättävän suuri kaupunki - käveltyäni päivän suosittelen pyöräilyä. Museon esihistoriallinen kokoelma on yksi maailman hienoimpia, kuulemma. Luotan esihistorioitsijaani; minutkin se sai mykistymään ja vaikuttumaan. Siellä oli näytillä muun muassa tavattoman hyvin säilyneitä rautakautisia suoruumiita, joista en esittele tässä kuvia ja joiden katsominen oli vähän epämiellyttävää mutta silti jotenkin kiinnostavalla tavalla.

Pseudoleijona eli "jalopeura" museossa

Pieni merenneito ja turisti-ihailijattarensa

Lautta Tanskasta Ruotsiin

Ruotsi, Uppsala: 

Siellä oli ystäviä ja ilveksen näköinen teinikissa.


Seuraavana vuorossa oli Tukholma-Turku -lautta ja ratkihauska sunnuntai-aamun jonotus:


Ja sitten menimme hyttiin nukkumaan pois kulttuuriähkyväsymystä, saavuimme Suomen kamaralle ja tapasimme ystäviä ja sukulaisia, mutta se onkin jo eri tarina se.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Valkohiekan valtakunta, osa 2 (eli Tanska & Ranska)

Terveisiä Tanskasta! Istun nyt majatalossa meren rannalla, iholla tuntuu päivän auringon kuumuus ja jaloissa lukemattomat kävellyt kilometrit. Olen matkinut pienen merenneidon patsasta ja nähnyt museossa esihistoriallisuuksia, mutta en kerro niistä nyt, ehkä myöhemmin kuvain kera.

Olen nyt road tripillä mieheni kanssa kohti Suomea. Lähdimme tiistaina, ajoimme ensin Saksaan ja eilen Tanskaan. Huomenna on edessä Ruotsi, sunnuntaina saavumme isänmaan kamaralle. Mietin, missä vaiheessa iskee matkaähky, mutta ainakin tähän asti on ollut mainiota. Toisaalta olen iloinen, että Suomessa tiedossa on mökkilöllöilyä eikä yhtään nähtävää patsasta, ravintolaa taikka museota.

Koskapa en ehdi nyt kirjoittaa mitään järkevää, matkakuvaraporttia pukkaa. Mutta ensin pukkaan tänne vanhoja kuvia pois tieltä kuljeksimasta. Siis: vielä kerran viimeviikkoinen Ranska ja Wimereux!







maanantai 2. heinäkuuta 2012

Valkohiekan valtakunta: välisoitto

Meri on joka päivä eri. Wissandissa se hohteli meille turkoosina ja vaaleansinisenä, mutta sinä aamuna, kun kohteena oli Boulogne-sur-Mer, meri hävisikin aamulla. Sitten se hiipi esiin usvan takaa ja paljasti meille laivansa ja rojunsa ja antimensa.






torstai 28. kesäkuuta 2012

Valkohiekan valtakunta, osa 1

Kun kesä koittaa, belgialaiset tahtovat rannalle, ja rannalle he pääsevät. Yleinen viikonloppu kohde on Oostende, jossa en ole vielä käynyt, koska poikaystäväni kuvaa sitä Belgian Itä-Pasilaksi. Helteisinä viikonloppuina Oostendeen menevät junat ovat kuitenkin täysiä, ja kyllähän se Atlantti sielläkin kuohuilee. Me sen sijaan menemme yleensä Hollannin puolelle Cadzandiin.

Tällä viikolla pääsin kuitenkin mukaan P:n perheen reissulle Wissantiin Ranskan puolelle. Paikan nimi tulee hollanninkielisestä ilmauksesta Wit zand, joka tarkoittaa valkoista hiekkaa. Sitä siellä olikin, ja valkoisia lehmiä ja jäätelöä ja punaisia unikoita ja meri, jonka toisella puolella häämötti Englanti.








maanantai 25. kesäkuuta 2012

Loma!

Olen ollut vähän tietokoneen äärellä, paljon ulkona. Olen lukenut kirjoja, kirjoittanut vähän itsekin, antanut Ison G:n alle tallautuneuden luovuuden lonkeroiden kohottautua vähitellen esiin. Olen nukkunut paljon paitsi niinä hetkinä, kun illalla on suuret monikansalliset grillijuhlat ja aamulla herätään aikaisin ajamaan historianelävöittämistapahtuman kelttimeininkeihin.


Olen iloinnut mainion seitsenhenkisen kirjoittajalössin vierailusta ja nähnyt sellaisiakin puolia Gentistä, joihin yksin en olisi niin helposti eksynyt: yöllisen kanaalinvarren, karkkivärisen kahvilan, vaatekauppoja, museoita.


Olen juhlinut juhannusta suomalais-belgialais-hollantilais-puolalaisessa seurassa, jossa vain yksi noin 15-henkisestä juhlakansasta seurusteli maamiehensä kanssa, syönyt simpukoita ja katsonut, kuinka kärsimyskukkamme ovat alkaneet nostaa psykedeelisiä päitään:




Nyt lähden pariksi päiväksi Ranskan rannikolle ennen kuin alkaa autoseikkailu Suomeen. Voikaa hyvin!

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Erään aikakauden päätös (eli kootut selitykset)

Minä ja Iso G, tuttavallisemmin vain G, tapasimme jo vuosia sitten. Olin juuri palaamassa Suomeen Erasmus-vaihtoni jälkeen ja halusin saada tehtyä opintoni äkkiä, jotta voisin miettiä tulevaisuutta erään vaihdossa tapaamani belgialaispojan kanssa. G:n aihio syntyi keskustelussa ja jäi kasvamaan mielessäni, loi uusia lonkeroitaan yliopistolla jalostetun kognitioni kulmiin kuin kärsimyskukka.

Minä ja G vietimme yliopiston graduseminaarissa aikaa muiden kaltaistemme kaksikkojen kanssa. Toisinaan luikahdimme yhdessä kirjastoon, toisinaan halusin vain vältellä G:n kohtaamista. Seminaarivuoden aikana sain puskettua kelvollisen tutkielman aiheestani, mutta sitten tajusinkin, että oikeastaan alkuperäisestä aiheestani (kirjailija X:n kielenkäyttötavat) yksikin osa-alue olisi tarpeeksi iso - jos ottaisin kaiken mukaan, G:stäni kasvaisi hillitön rökäle.

Sitten tuli työharjoittelu kustantamossa. Pidin työstä suuresti, mutta Iso G ruikutti, kun hänet niin julmasti hylkäsin. Sitten tuli muita opintoja ja tenttejä, jotka vaativat huomiota sitkeällä hyttysmäisellä ininällään. Tuli satunnaisia töitä ja sitten isompi työpaikka.

Kävin töissä. Iso G oli alati läsnä: ei tosin käytännössä vaan mielessäni. Se alkoi tulla mustasukkaiseksi. Minäkin aloin olla stressaantunut ja mahaongelmainen, kun samalla tiesin, että G pitäisi päästää maailmalle mahdollisimman pian, ja olin jo muuttamassa Belgiaankin. Kun keskustelin kerran ystäväni kanssa, joka kuvasi karuja kirjastopäiviään oman G:nsä kanssa, tajusin, kuinka kateellinen olin heille, ystävälle ja hänen G:llensä. Annoin seuraavan kuukauden palkkani ja työkokemukseni toiselle henkilölle, pätevän oloiselle, joka oli jo päättänyt suhteensa oman G:nsä kanssa. En päässyt heti G:n kimppuun, koska sairastuin yleensä niin perusterveenä noin kymmenpäiväiseen tautiin, ehkä sikainfluenssaan. Uuden vuoden jälkeen minä ja G kohtasimme jälleen, aluksi varovasti tunnustellen, sitten riemukkaasti ja raastavasti. Vietimme jälleen tuokioita kirjastossa ja olohuonepöydän ääressä. Tapaamisia ryydittivät kahvi ja runsaat laskiaispullat.

Sitten sain taas töitä, sellaisia, jotka oli teoriassa helppo yhdistää G:n kanssa. Mutta enpä yhdistänyt! Ja sitten muutinkin jo Belgiaan ihan-kohta-valmis G:n mukani.  Monen onnellisen, hämmentävän, stressaavan ja värikkään kuukauden ajan keskityin hollannin opiskeluun ja vilkaisin G:tä silloin tällöin, mutta huomioni veivät puutarha ja tiilitalot ja kaikki uusi; maalit nimeltään Mint Meltaway ja Nordic Salt ja se punainen, jonka nimeä en nyt muista, mutta joka liittyi jotenkin pihviin; kaikenlainen remontteeraus siis.

Ja nyt! Viimeisimmän viikon aikana olen istunut tietokoneen ääressä keran Ison G:n, kirjoittanut, lukenut, oksentanut tekstiä, lakannut välittämästä sen oksennuksenomaisuudesta, kirjoittanut, suorittanut tekstuaalisia joukkomurhia. Olen puhunut unissani: ilmoitin P:lle, että on pakko tehdä käsityöt loppuun, eikä P tietenkään tajunnut, että "handicrafts" tarkoittaa tietysti gradua, mikä oli unisista surreaaliaivoistani raivostuttavaa. Olen nähnyt myös mystisiä stressiunia, kuten kerran sellaista, jossa äitini kaltainen hahmo liikkui Belgian-asunnossani. Ajattelin, että ei se voi olla äiti, äiti on Suomessa. Ja kun katson valeäidin kasvoja, keskellä olikin valtava kolmiomainen nenä. Heräsin kaameaan nenäsäikähdykseen. Ja sitten taas ylös, G:n kimppuun, uudelleen ja uudelleen, da capo al fine.

Kunnes tiistain ja keskiviikon välisenä yönä se oli ohi. Lähetin tiedoston Suomeen, pistin siskoni perään tulostamaan sen belgialaissuklaapalkalla ja menin nukkumaan. Aamulla hibiskus oli tehnyt komeat kukat kunniakseni:



Hyvää matkaa maailmalle ja esitarkastukseen, Iso G. Tapaamme sen jälkeen vielä uudelleen, mutta vanha suola janottakoon vain hetken. Meillä oli myös hetkemme, mutta voin myöntää, ettei tule ikävä. Paitsi ehkä vähän niitä laskiaispullia.