torstai 26. tammikuuta 2012

Älä hei nokittele mulle

Asumme täällä Belgiassa alueella, jossa on pankkeja, viherlasi-ikkunainen kirkko, pieni puisto lähellä, suuri puisto kauempana, kouluja ja päiväkoteja, ihana leivosputiikki, kalakauppa (jossa meidät tunnettaneen "pala raakaa lohta kotona graavattavaksi ja kaksi hollantilaista silakkaa" -pariskuntana") sekä valtava olutkauppa, varmaan yksi Belgian suurimpia, jossa on valikoima trappist-, pilsner-, kriek-, mansikka-, savu-, kirsikka-, banaani-, vadelma-, sateenkaari-, kissanmaito- ja sammakonkutuoluita. (No, pistin vähän omiani joukkoon.) Kotikadullani on myös kaksi hautaustoimistoa. On ihan tavallista, että kävellessäni bussipysäkille kadulla nököttää hautakiviä odottamassa

Tämä alue tunnetaan myös siitä, että täällä asuu kanajengi. Kanajengi hallitsee kadun kulmia, kokoontuu metsiköissä ja puistoissa ja munii ja lisääntyy salaisissa paikoissaan. Yksi kanajengin päämajoista sijaitsee vastapäätä meitä. Kadulla saattaa hyöriä kahdeksankin kukkoa ja kanaa kimpassa ja ylitellä teitä mielensä mukaan (onneksi autoilijat ovat tottuneet hidastamaan). Seurasimme syksyn aikana yhden kanan pesueen kasvamista: siinä oli kaksi valkoista, yksi kirjava ja yksi musta poikanen. Kun kana kohtasi koiran kadulla, alkoi rähinä - kanan toimesta.

Kanajengi sai alkunsa kuulemma siitä, kun joitakin kotieläinyksilöitä pääse vapaaksi ja ne alkoivat elellä kadulla. Kaupunki taisi päättää, että eipä niistä harmiakaan ole, ja tämmöisenä tilanne on jatkunut useita vuosia. Kun muutin tänne, heräilin aamuyöstä kukkojen mölinään, mutta siihenkin tottuu niin kuin totuin Helsingissä rautiovaunujen ääniin. Aina, kun menen kävelylle, kohtaan muutaman lintuyksilön, mutta niistä on hankala ottaa kuvia, koska ne viipottavat paikasta toiseen. Ensimmäisen kuvan porukka asuu meitä vastapäätä sijaitsevassa puskassa (tuo etualan katu on normaali autotie), jälkimmäinen kukko taas tämän metsikön liepeillä.



Kaupungin kanakanta lisääntyynee tänä keväänä, koska aiomme hankkia pari kanaa takapihallemme. Täällä on varsin tavallista, että myös esikaupunkialueella asuvat pitävät kotieläimiä hupinaan ja hyötynään. Meidän kanamme eivät elele kaduilla, vaan niille on nikkaroitu jo tilava aitaus. Suunnitelmissa on myös rakentaa pieni kanamökki, jonka täytyy olla poikaystäväni mielestä ehdottomasti suomalaisella punamultamaalilla maalattu. Jos munia siunaantuu syötäväksi asti, ainakin ne ovat peräisin onnellisista kanoista.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Voi taivas

Saanen esitellä teille kotikatuni sekä näköalan makuuhuoneeni ikkunasta. Värit vaihtuvat taivaalla, mutta tuulivoimala se hyrrää vain.



maanantai 16. tammikuuta 2012

Tammikuun vedet

Talomme lähellä on metsikkö. Siellä Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen 1800-luvulla ja parantaneen erään flaamimiehen avomurtuman. Kun menen metsikköön kävelylle, en mene sinne parantaakseni avomurtumia vaan metsäikävääni.

Tammikuussa luonnon rehevä vihreä on huvennut, jäljellä ovat ruosteenruskeiden kuolleiden lehtien ja sammaleiden värit. Mutta ei maisema kuolleelta näytä, nukkuvalta vain. Lämpöäkin on ulkona sentään ainakin viisi astetta, vaikka jotenkin Belgian kylmyys tuntuu erilaiselta kuin Suomen. Se on hyytävää, luihin ja ytimiin tunkevaa koleutta, jota ei pääse välillä sisälläkään pakoon muuten kuin takkatulen ääreen. Meidän alakertamme on lämpimähkö, mutta vielä ilman lämmitystä olevassa yläkerrassa käyn lähinnä nukkumassa. Arvelisin, että makuuhuoneen lämpötila on pakkasöiden jälkeen jotakin kymmenen ja viidentoista asteen väliltä.

Mutta vedet ovat sentään sulat.





Mielikuvitustani kutkuttaa tuo pieni valkoinen mökki, joka siintää sillan takaa. Mitähän siellä on? Alue on aidattu, joten en pääse tutkimaan tarkemmin. Ehkä mökissä asuu erakkomunkki Albertus, joka on vetäytynyt hiljaisuuteen saatuaan tarpeeksi maailman kiusauksista. Tätä nykyä hän herää viideltä, rukoilee ja tuijottelee kynttilän liekkiä kahdeksan neliömetrin talossaan. Pois ovat jääneet jazz, rock ja uutiset, tilalle tulleet veden ääni ja sorsien käreä jutustelu.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Variksenmarjaperjantai

Tällaista teen toisinaan perjantaina, jos minulla ei ole töitä eikä opiskeluja: herään, käyn suihkussa, syön aamupalaa, juon kahvia. Sitten menen yhteen bussiin ja vaihdan suuren hautausmaan pysäkin jälkeen toiseen bussiin. Toinen bussi vie belgialaiseen pikkukaupunkiin.

Astun ulos bussista vähän ennen rautatieasemaa. Kävelen kanaalin vierustaa pitkin erääseen oppilaitokseen.



Kun pääsen perille, ovat aamun tunnit jo ohi. Tässä koulussa korjataan autoja, suunnitellaan ja ommellaan kauniita kenkiä, pingotetaan nahkaa kenkien näköisten muottien päälle, entisöidään huonekaluja ja mitähän vielä. Minun lemmittyni löytyy luokasta, jossa tehdään nahkalaukkuja ja -vöitä. Oppilaat, jotka ovat aikuisia kaikki, ovat jo poistuneet. P surruuttelee nurkassa ompelukonetta ja tekee uutta laukkua.

Nyt, onnenpäivänä eli perjantaina 13. päivä, uusi laukku onkin joululahjani, joka on myöhästynyt yhden osan toimitusongelman vuoksi. Nyt melkein kaikki osaset ovat paikoillaan: hopeanvärinen lukko, jota voisin käyttää vaikka taskupeilinä, kaartuvat nahkakahvat, sisätasku, pienet tarkkaa kättä vaativat käänteet.

En ole mikään laukkufriikki: en kyttää  muotitalojen uutuuksia enkä käytä monen kuukauden säästöjä yhteen Vuittoniin tai Chaneliin. Tuskin edes tiedän muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta, miltä sellaiset näyttävät. Jos joku niin tekee ja saa siitä iloa elämäänsä, se hänelle sallittakoon, etenkin jos panostaa oikeasti laadukkaisiin merkkeihin. Minulle riittää, että laukkuni on kaunis, kestävä ja toimiva ja että siinä on jokin pieni kiehtova silaus.

Joskus vuosi sitten aloin haaveilla Mulberryn Bayswaterista - en siksi, että se on tunnettu ja kopioitu merkki vaan siksi, että se on klassinen ja tyylikäs ja kävisi yhteen monien pukineideni kanssa. Tarvitsin mustaa laukkua, johon mahtuisi romaani ja vesipullo ja lompakko mutta joka ei olisi kilisevä hehtaarisäkki. Bayswateriin minulla ei ollut rahaa, mutta onneksi tähän parisuhteen liittyy tiettyjä etuja. En halunnut täyttä kopiota, koska vaikka P ei tehnytkään tätä laukkua kaupallisiin tarkoituksiin, ei se kuitenkaan olisi alan sääntöjen mukaan reilua puuhastelua. Kuulemma eroja on oltava seitsemän, ja sen jälkeen laukkua voi kutsua omaksi mallikseen. Samanmoisia melkein-Bayswatereita on näkynyt ainakin KappAhlissa ja Seppälässä keinonahkaisina.

Niinpä suunnistimme viime keväänä yhdessä toiselle puolelle Flanderia nahkakauppaan ostamaan materiaaleja. Sitten kävimme Hasseltissa, söimme hillittömästi ja monenlaista sekä ihailimme kaupungin keväisiä puita ja valomainostarjontaa:



Tänä syksynä P ehti käydä tositoimiin laukun kanssa. Tulin toisinaan perjantaisin tai lauantaisin kurkkimaan, miten työ eteni. Joimme kahvia ja söimme täytettyjä leipiä, ompelukone surisi.



Tänään keskuutemme syntyi sitten vihdoinkin uusi laukkuystävä hillittömän monen työtunnin jälkeen (en enää ihmettele merkkilaukkujen hintoja!). Ristin hänet nimellä Crowberry - Variksenmarja - kunnioittaakseni esikuvaansa Mulberryä. Kun nyt lauantaina lähden äänestysmatkalle Brysseliin, kulkevat henkilöllisyystodistukseni, äänestysoikeuslipukkeeni ja junakirjani mukana Crowberryn hellissä tummissa syövereissä.

Mä silmät luon ylös taivaaseen -ilme ja Crowberry
Voisin kerto teille tarinat sellaisistakin laukkuystävistä kuin Perhonen, Sudenkorento ja Kettu, mutta nepä ovatkin jo eri tarinoita ne.


lauantai 7. tammikuuta 2012

Nokkahuiluintro korvamatona

Toisinaan käy niin, että tietty kappale jää soimaan päähän. Siellä se ryllää, jumittaa samassa kohdassa naarmuisen levyn tai pöllyissä olevan dj:n lailla, toistaa paria mieleen jäänyttä säettä kuin rukousta tai mantraa. Mitä tarttuvampi ja yksinkertaisempi melodia ja hullummat sanat kappaleessa on, sitä suurempaa korvamatopotentiaalia siihen sisältyy.

Olen huomannut, että omat korvamatoni ilmestyvät yleensä joko silloin, kun olen jostain syystä ollut altistettuna runsaalle itse tuotetulle musiikkimäärälle tai silloin, kun olen epätavallisen väsynyt.  Jälkimmäisen koin eilisaamuna, kun matkustin takaisin Belgiaan joululomalta klassisesti noin puolen nukutun tunnin jälkeen. Matka sinänsä meni mainiosti lukuun ottamatta tätä kahden biisin soittolistaa.

Siksipä pistänkin jalosieluisena olentona vahingon kiertämään. Ensimmäisenä esittelen teille korvamato ykkösen, Ei ole enää ketsuja. Se on peräisin vuonna 1970 tehdyltä lastenlevyltä Iso mies ja keijukainen, jonka anti on muutenkin aika psykedeelistä. Biisi on juuri sellainen, joka saattaa pyöriä päässä, kun on herännyt liian aikaisin ja alitajunnan mölinäfiltteri ei ole vielä ehtinyt käynnistää itseään. Korvamato kakkonen on tietysti Brontosauruksen yö, jonka esittää nuori Vesa-Matti Loiri Syksyn sävel -laulukilpailussa vuonna 1972. Nauttikaa proge-sulosävelistä! Ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen!



Olen kuullut, että neuroligi Oliver Sacks on kirjoittanut jotakin korvamadoista kiinnostavan oloisessa kirjassaan Musikofilia: tarinoita musiikista ja aivoista, jota en ole vielä lukenut, vaikka pidinkin kovasti Sacksin klassikosta Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Helsingin kirjastoissa teosta näyttää olevan hyvin saatavilla. Käykääpä lainaamassa siis. Musiikkineurologian kummallisuuksiin perehtyminen voisikin olla yksi tämän vuoden tavoitteista. Bronto-bronto-bronto-bronto-sauuuuuruus!
 

torstai 5. tammikuuta 2012

2012 2012 2012 2012 2012 2012 2012 2012 2012

Hei hei Helsinki. Jätän sinut jälleen ylihuomenna. Nousemme kukonpieremän aikaan, jos ehdin nukkua laisinkaan, ja rahjustamme lentokentälle rinkkoineni ja muiden pakaaseidemme kera. On ihanaa ja harvinaista, ettei minun tarvitse lentää tällä kerralla yksin.

Sain valkean joulun...

...ja valkean ystävän.
 Olen ollut lomalla niin paljon, että aivoni ovat ylilomautuneet tyhjää eksistenssiä kumisevaan tilaan ja kaipaan jotain järkevää tekemistä. Ylellisyyttä tämäkin! Olen ollut myös lomalla blogistani, mutta enköhän taas virkoa kirjoittamaan, kun pääsen Belgian kamaralle. Ylilomautumisesta lienee esimerkkinä se, että hankin Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä virkkausoppaan. Virkkausoppaan! Olen virkannut viimeksi joskus 12-vuotiaana koulun käsityötunnilla. Tavoitteena oli virkata itselleni trendikkään mintunvihreä antennipipo, ajan kuumin päähinehitti. "Antennipiponi" alkoi pienenä, kasaan kurahtaneena pyörylänä, joka päätyi ensin kaappiin piiloon, sitten nukenhatuksi. Sen pituinen se.

Vuoden 2012 kirjoittaminen tuntuu vielä kummalta ja futuristiselta. Missä viipyvät galaksien väliset avaruusmatkat, arkikäytössä olevat hopeapuvut, rokotteet kaikkiin sairauksiin, maailmanrauha, häh? Oma vuodenvaihteeni oli kuuden ja puolen tunnin junamatkasta ja sitä seuranneista post-junamatka-unista huolimatta sopivan rakettinen ja kuohuviininen. Uudenvuoden lupaukseni ovat seuraavat: 1) Olen kiltti itselleni. 2) En aloita tupakointia. 3) Syön enemmän parsakaalia. 

Hyvää futuuriaikaa, tyypit!