maanantai 27. helmikuuta 2012

Ulkosuomalainen seikkailee

Terve Suomesta, tyypit. Olen ollut täällä nyt puolitoista viikkoa, mikä aiheuttaa blogipassiivisuutta. Huomenna suuntaan kohti pohjoista viikonloppuna oleville mummoni 90-vuotissynttäreille. Kunnioitettava ikä se!

Olen ehtinyt huomata tässä muutaman Suomen-vierailuni aikana jo sen, että uudet baarit, kahvilat, ravintolat ja mut cityilmiöt syntyvät, kuolevat ja vaihtuvat yllättävän nopeaa tahtia. Bussin ikkunasta pälyillessä semmoisia huomaa, esimerkiksi Vallilan kerrostalojen värisuoraa katsellessa. Muuten Helsinki näyttää samalta kuin joululomallakin: vähän arktiselta ja kiireiseltä.  En enää kuitenkaan kärsi sellaisesta kaksoisvalotussyndroomasta kuin ollessani vaihdossa Hollannissa ja palatessani Helsinkiin. Silloin tuntui jotenkin raastavalta, että kaupunki oli sama ja minä eri; nyt taas minä olen sama (paitsi vähän hollannintaitoisempi) ja kaupunkikin melkein.

Olen onnistunut myös kokemaan mystisen alushoususeikkailun. Pakkasin matkalle yöllä ennen lähtöä ja kehua retostelin P:lle, miten nopea ja tehokas pakkaaja minusta on tullut. Suomessa huomasin, että se alushousupino, jonka olin siepannut kylpyhuonekomeron hyllyltä, sisälsi omien pöksyjeni lisäksi kumppanini kalsonkeja. Olipa nöyrä hetki se. Siispä suuntasin vaatekauppaan. Menin erääseen nimeltä mainitsemattomaan helsinkiläiseen putiikkiin ja ostin muutamia uusia vaatekappaleita lykätäkseni pyykkivuoropakkoani. Kun menin kassalle, alkoi myyjä puhua minulle englantia. Olin niin kummastunut, että mutisin vain hiljaa "thanks" ja liukenin ostokset hoidettuani takavasemmalle. En edelleenkään tiedä, mikä innoitti englannin puhumisen: ymmärtäisin sen, jos olisin mongertanut tapani mukaan jotain outoa, mutta en kommunikoinut myyjän enkä kenenkään muun kanssa millään kielellä moi-sanaa lukuun ottamatta ennen kuin myyjä alkoi puhua kolmatta kotimaista. Lärvinikin on mielestäni peruskainuulaista sorttia. Ehkä naamalleni on syöpynyt Belgiassa jonkinlainen ajovaloihin joutuneen jäniksen säikky naama, sellainen "apua, se puhuu mulle, pitää osata vastata" -ilme, jota myyjä sympatiseerasi.

Mutta nyt pakkaamaan! Mukaan ainakin Monte Criston kreivi (onneksi on laiha mies niiden vankilavuosiensa jälkeen), tietokone, Belgian-tuliainen vanhemmille ja vaatteita (ei kalsareita). Interesting & excellent & exciting & kaikkea semmoista.

torstai 16. helmikuuta 2012

Well, that's no ordinary rabbit

Ennen kuin lähden Suomeen hiihtolomalle, rykäisen tänne taas yhden sistustusmerkinnän varastoistani, jotta kehtaan pitää blogistani löllöily-, laskiaispullansyömis- ja sosialisointitauon. Hiihtolomaa kutsutaan täällä nimellä krookusloma, mikä kertonee jotain ilmastoeroista.

Olen esitellyt teille aiemmin romanttisen punaisen makuuhuoneemme. Jotain on kuitenkin puuttunut; olen kaivannut huoneeseen jotain valkoista, tasapainottavaa ja särmää tuovaa elementtiä. Kun poikaystäväni (joka on suuri Monty Python -fani) Killer Rabbit päätyi loikoilemaan verenpunaisen peitteen päälle, palaset loksahtivat paikoilleen. Tappajajänis tappaa terävillä hampaillaan painajaiset, jotta saamme nukkua rauhassa. On sitä hullumpiakin lemmikkejä ihmisillä (tai no, hullumpia, ei ehkä sittenkään...).

 



keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Ullakko

Suuri sisustus- ja remonttisarjani jatkuu! Tänään vuorossa on ullakko, tuo tiiliseinien ja hämähäkinseittien kohtauspaikka, josta kuoriutui laukkuateljee ja harrastushuone. Aiemmin ullakolla ei ollut edes ikkunoita, mutta kun P:n perhe alkoi remontoida taloa, niitä puhkottiin seiniin kaksi kappaletta.



Sitten seurasi kilkuttelua ja kalkuttelua, talossa ramppaavia remonttireiskoja ja poran jyrinää. Seinät peitettiin ja maalattiin; tehtiin lattia; rakennettiin portaat; vietiin ullakolle pöytä ja ompelukone ja maalausteline ja nojatuoli ja kirpputorilta ostettu ompelulipasto. Kuvassa näkyvä laukku on poikaystäväni tekemä, ja häntä (laukkua, ei poikaystävää) kutsumme nimellä Kettu.

Ompelunurkkaus
Hyvin keskeneräinen virkkaustyöni




Uusi ystävämme Pukki

Vanha ystävämme Kettu

Mehiläisvahaa nahkalaukkujen lankoja varten

Korttikollaasin perustekijät

Haluan tehdä seinälle kuvakollaasin sini- ja keltasävyisistä postikorteista. Päällimmäisenä oleva kumma kanikortti on peräisin Emery & cie -kaupasta. Ullakolle saattaa ilmestyä vielä myös nahkaompelukone (semmoiset ovat muuten ihan hillittömän kalliita), toinen työpöytä ja maalausteline. Lämmitys olisi myös aika hieno asia. Niitä odotellessa tyydymme näkemään sinisiä pupupainajaisia, virkkaamaan ja laukkuilemaan ja avartamaan mielemme surrealismilokeroita.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Olohuone

Nytpä esittelen teille olohuoneemme. Kun muutimme taloon, olohuonen värivalikoima oli kuin tuulahdus raikasta hedelmäsalaattia: seinät hohtivat keltaista ja oranssia, ovenkarmit 90-luvun henkistä vaaleansinistä.


Seurasi tapettien repimistä, puunausta ja uudelleentapetointia. Oranssi vaihtui vihreään. Katto piti myös pestä: jynssäsin sen tikapuiden päällä keikkuen ja Sikstuksen kappelin katon maalanneen Michelangelon kärsimyksiin samaistuen.






Emme ole ostaneet mitään olohuoneen huonekaluja itse lukuun ottamatta pientä jakkaraa, joka ei näy kuvissa. Sohvaryhmän saimme P:n isoäidiltä, sohvapöydän ja kaapin toisen puolen isoisältä, kirjahyllyt Brysselin seudulla asuneelta suomalaisnaiselta ja ruokapöydän tuoleineen eräältä kaveripariskunnalta, joka halusi vaihtaa sen pienempään. Kollektiivinen kiitos kaikille! Nyt voimme siirtää anteliaisuuden periaatetta eteenpäin tarjoamalla pöydän ääressä suuria belgialaishenkisiä aterioita. Tulkaa kylään!

maanantai 13. helmikuuta 2012

Työhuone

Ihme on tapahtunut! Olemme siivonneet työhuoneen! Koska meistä kumpikin tekee töitä toisinaan kotona, työhuone näyttää välillä sekaisuudessaan Hieronymus Borchin maalaukselta reväisyltä. Eilen vietimme tupareita, minkä takia lajittelimme vielä lauantaiyönä papereita, piilottelimme tavaroita ja jynssäsimme ja puunasimme.

Kun muutimme tähän taloon, oli työhuone ollut käytössä lastenhuoneena. Sen seiniä verhosivat viehkot Nalle Puh -tapetit.


Koskapa tulimme siihen johtopäätökseen, että seinillä vilisevät nallet häiritsevät työrauhaamme, maalasimme seinät. Lattiakin piti vaihtaa, vaikka pidinkin siitä. Se ei nimittäin ollut parhaassa kunnossaan 112 vuoden tallomisen jälkeen.

Teen tällä hetkellä töitä, joihin tarvitsen lähinnä tietokoneen ja joskus oikeinkirjoitus- ja kielioppiopuksia. P taas on opettaa hollantia maahanmuuttajille, laukkujen tekemistä aikuisille ja ruoanlaittoa naisyhdistykselle. (Voisimme perustaa yhdessä kumman mutta monipuolisen koulun.) Jokainen opettaja tietänee, mitä tarkoittaa opettajaläjä työpöydällä.

No, nyt opettajaläjä on kätketty kaappeihin ja voin esitellä teille huoneen nykyisessä olomuodossaan:












Tummapuinen työpöytä on minun. Löysimme sen kahdellatoista (12!) eurolla kirpputorilta. Olen neulahuovuttanut kolmannessa ja seitsemännessä kuvassa näkyvän ketun viime kesänä mökillä nuotion ääressä kykkiessäni. Kiviä keräilen siksi, koska ne ovat kauniita - mitään muuta syytä niillä ei ole. Ja jokainen itseään kunnioittava wannabe-boheemi virkistää kurkkuaan silloin tällöin absinttikarkeilla. Viimeisen kuvan vanha kartta on taas siitä hollantilaiskaupungista, jossa me tapasimme ollessamme Erasmus-vaihdossa - käytännön hyötyä siitä ei tosin taida keskustassa liikkuessa olla!

torstai 9. helmikuuta 2012

Tämä on minun kaupunkini, osa 2




Ensimmäinen osa löytyy täältä. Kuljin taas samoilla silloilla, samojen kanaalien varressa kuin lokakuussa. Mutta valo on nyt eri; helmikuun valo. On täällä muutakin nähtävää, torneja ja linna yliopisto ja värikkäitä retrotapetteja myyvä kauppa ja pieni designkatu ja sellainen sivukuja, jonka poikki oli eräänä iltana viritetty naruun Suomen ja Walesin lippuja (!?) ja jonka varrella näytti sijaitsevan salakapakka. Ja sitten oli se kahvila tai kauppa, jonka nimikyltin vieressä roikkui pieni punainen puuflyygeli, mutta kun hiippailin sen luo kameran kanssa, flyygeli olikin kadonnut. Taide lyhyt, elämä pitkä.

Mitä sinä, lukijani, toivoisit minun kuvaavan? Kaupungilla, kotona, vaatekaapillani, pihallani? Ja mielipidekysymys: ovatko kuvat nyt sopivan kokoisia vai liian pieniä? Pystyisin säätämään niitä suuremmiksi ja pidän suurten kuvien katselusta, mutta koskapa tihrustan niitä pienen läppärini ruudulta,oma käsitykseni mittasuhteista voi olla erilainen kuin jonkun toisen.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Belgian ainoa lapikaspariskunta

Täällä on satanut taivaalta mystistä valkoista materiaa. Ei se ole raejuustoa, ei untuvia eikä enkelkuoron timantinkimaltavaa hilsettä vaan tuota ainetta, joka pohjolassa lumena tunnetaan. Kun olimme menossa perjantaina ystäväin kekkereihin, automatka oli unenomainen: matelimme muiden kanssa kolmenkympin tuntivauhtia eteenpäin valkeaksi ja kimaltavaksi muuttuneessa Gentissä. Mitäpä sitä talvirenkaita muutamaa päivää varten vaihtamaan. Juuri kun lähdimme liikkeelle, kerrottiin radiossa hirvittävistä ruuhkista ja annettiin lakoninen neuvo: paras pysyä kotona. Mitäpä siihen sanomista.

Lumi on verhonnut armeliaasti karun pihamme
Emme kuitenkaan pysyneet kotona. Uskaltauduin jopa kävelylle suosikkipuistooni suosikkimieheni kanssa, vaikka lämpötila laski niinkin karmaisevaan kylmiöön kuin miinus seitsemään. Yhteisiä tuulipukuja meillä ei ollut, mutta pääsimme sentään käyttämään lapikkaita, jotka hankimme viime kesänä suuren Pohjanmaa-kiertueemme aikana Töysän kenkätehtaan kaupasta. Hienot, lämpimät ja perinteiset olivat. (Miten minulla on sellainen tunne, että imaginäärinen tuleva lapsemme saattaa hävetä meitä teini-iässä?)



Pohjanmaa-kiertueella käytiin myös puukkotehtaalla ja Kaustisen kansanmusiikkifestareilla kuuntelemassa belgialaista folkbändiä Snaarmaarwaaria. P osti heidän levynsä, ja bändin muusikot kirjoittivat kiltisti nimensä siihen - yksi tosin lisäten Hullua, kun tulit näin kauas! Ja kaukana Kaustinen on nytkin, kesä ja aittamökki, jossa nukuimme, usvainen yö ja tasaiset Pohojanmaan tiet.


Virtakin oli kohmettunut ja sorsille oli jäänyt enää pieni uima-alue. Kun pari päivää myöhemmin palasin puistoon, belgialaislapset luistelivat jo jäällä. Ehkä erakkomunkki Albertuskin viilettää siellä aamulenkkinsä kaavun helmat liehuen ja palaa sitten pieneen mystiseen mökkiinsä mietiskelemään luomakunnan moninaisuutta.


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Tammikuu, tahmea kuu

Onneksi tammikuu on ohi. Suomessa se on kylmä, kuulas ja valkea, täällä kylmä ja harmaa, venyvä ja päättymätön. Siihen liittyy sisällä kyhjöttämisen tunne, yöheräämiset, väsynyt keho ja levoton mieli ja maailmantuska. Täällä tammikuu on vielä koekuukausi, jolloin opiskelijat lukevat tentteihin aivot huutaen. Jos tentistä ei pääse läpi, uusintamahdollisuus on vasta elokuussa. Semmoista on akateeminen vapaus täällä; eriä.

Vaikka en opiskelekaan täällä muuten, olen päässyt nauttimaan kokeista kielikurssini kautta. Ensin oli hollannin luetun ymmärtäminen, sitten kuuntelukoe, sitten kirjoitustehtävä ja sitten suullinen koe. Pelkään suullisia kokeita eniten, koska mökellän mielikuvissani kädet täristen suomensekaista englantia eikä mieleeni tule yhtään hollannin sanaa, mutta hyvin se meni. Juttelin opettajan kanssa asumisesta ja töistä enkä edes sanonut tällä kertaa "voitte maistella pölynimuria" kuten viime kokeessa, jossa minun piti esittää pölynimurikauppiasta. (En ole koskaan, ikinä aiemmin sekoittanut ruotsin verbiä pröva eli 'kokeilla' hollannin verbiin proeven eli 'maistella'. 'Kokeilla' on hollanniksi proberen, ja tiedän sen varsin hyvin. Mutta koepaniikissa pulpahtelee aivoihin informaatiota oudoista kerrostumista, ja sitten niille nauretaan hysteerisesti ja hämillään ja korjataan itseä.)

Eilen sitten saimme todistukset, joimme kuohuviiniä, söimme kakkua ja kirjauduimme kuudennelle tasolle. Kymmenennen tason jälkeen meidän pitäisi ymmärtää hollantia kuin natiivit (ja kävellä vetten päällä ja levitoida). Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, minun pitäisi siis pärjätä aina ja kaikkialla ja pystyä lukemaan pitkiä romaaneja hollanniksi keväällä 2013. Futuristinen ajatus. 

Kun tulin viime yönä kotiin kokeen palautuksesta ja palautuksen jatkoilta, missasin bussini kotiin, koska se meni puoli kahdentoista aikaan. Mitä se semmoinen pelleily on? Onneksi jalo ritari saapui automobiilillaan. Sitten vietin kaamean yön migreenissä pariasteisessa makuuhuoneessa. Kaiken huipuksi huomasin keskellä yötä, että lakanamme olivat läpimärät, ihan kuin jokin poltergeist olisi käynyt kuseskelemassa niihin. Syyksi selvisi se, että makuuhuoneemme oli niin kylmä, että kosteus tiivistyi oudosti peittojen alle - ehkä vähän samantyyppinen ilmiö kuin se, että hengittää pakkasella kaulaliinaa vasten ja se hengityskohta muuttuu märäksi. Sitten könysin surkeana alakertaan nukkumaan sohvalle takkatulen eteen, jossa olikin leppoisaa ja atavistista kuin luolanaisella nuotion ääressä konsanaan.

Aamulla päätimme, että tämmöinen meininki ei enää vetele. Päivän aikana asia hoitui: flaamimummon kotoa löytyi ylimääräinen irtolämpöpatteri. Ja niin laskeutui lämpö keskuuteemme kuin kevään ensimmäinen valonsäde.

Lämpimältä näyttää, kylymää o!