keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Belgian ainoa lapikaspariskunta

Täällä on satanut taivaalta mystistä valkoista materiaa. Ei se ole raejuustoa, ei untuvia eikä enkelkuoron timantinkimaltavaa hilsettä vaan tuota ainetta, joka pohjolassa lumena tunnetaan. Kun olimme menossa perjantaina ystäväin kekkereihin, automatka oli unenomainen: matelimme muiden kanssa kolmenkympin tuntivauhtia eteenpäin valkeaksi ja kimaltavaksi muuttuneessa Gentissä. Mitäpä sitä talvirenkaita muutamaa päivää varten vaihtamaan. Juuri kun lähdimme liikkeelle, kerrottiin radiossa hirvittävistä ruuhkista ja annettiin lakoninen neuvo: paras pysyä kotona. Mitäpä siihen sanomista.

Lumi on verhonnut armeliaasti karun pihamme
Emme kuitenkaan pysyneet kotona. Uskaltauduin jopa kävelylle suosikkipuistooni suosikkimieheni kanssa, vaikka lämpötila laski niinkin karmaisevaan kylmiöön kuin miinus seitsemään. Yhteisiä tuulipukuja meillä ei ollut, mutta pääsimme sentään käyttämään lapikkaita, jotka hankimme viime kesänä suuren Pohjanmaa-kiertueemme aikana Töysän kenkätehtaan kaupasta. Hienot, lämpimät ja perinteiset olivat. (Miten minulla on sellainen tunne, että imaginäärinen tuleva lapsemme saattaa hävetä meitä teini-iässä?)



Pohjanmaa-kiertueella käytiin myös puukkotehtaalla ja Kaustisen kansanmusiikkifestareilla kuuntelemassa belgialaista folkbändiä Snaarmaarwaaria. P osti heidän levynsä, ja bändin muusikot kirjoittivat kiltisti nimensä siihen - yksi tosin lisäten Hullua, kun tulit näin kauas! Ja kaukana Kaustinen on nytkin, kesä ja aittamökki, jossa nukuimme, usvainen yö ja tasaiset Pohojanmaan tiet.


Virtakin oli kohmettunut ja sorsille oli jäänyt enää pieni uima-alue. Kun pari päivää myöhemmin palasin puistoon, belgialaislapset luistelivat jo jäällä. Ehkä erakkomunkki Albertuskin viilettää siellä aamulenkkinsä kaavun helmat liehuen ja palaa sitten pieneen mystiseen mökkiinsä mietiskelemään luomakunnan moninaisuutta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti