lauantai 31. maaliskuuta 2012

Valo syttyi pimeään

Tänään vietettiin klo 20.30-21.30 Earth Houria, jolloin sammutetaan sähkövalot tunniksi. Kynttilänhohteessa istuessa kävi mielessä, miten lähellä onkaan aika, jolloin ei iltaisin killluttu sähkövalossa television ääressä vaan kokoonnuttiin tulen ääreen tai käperryttiin olkipatjalle odottamaan seuraavan aamun säteitä.

Olen kokenut saman ilmiön historianelävöittämistapahtumissa. Auringon laskeuduttua pimeys on oudon totaalista. Taskulamppuakaan ei kehtaa käyttää, ettei illuusio mene pilalle, mutta sen sijaan sinne tänne sytytetään nuotioita. Juodaan viiniä, musisoidaan, kerrotaan tarinoita flaamimurteilla. Ja sitten jossain vaiheesessa möngerretään telttaan nukkumaan, luullaan viereistä hiekkakasaa pimeydessä toiseksi teltaksi ja vilkaistaan vielä ensin kännykästä, että oho, se on vasta puoli yksitoista. Niiden viikonloppujen jälkeen vaatteet tuoksuvat aina savulta, minkä huomaa kunnolla vasta kaupunkiin ja nykyaikaan palatessa.

On vähän ikävä kesää ja kelttiyttä. Tältä meidän oma historianelävöittämistuntimme kuitenkin näytti tänään:







keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Pyöräpöyristys

Yritin mennä viime viikolla pyörällä hollannintunnilleni. Matka sinne on kahdeksan kilometriä suuntaansa, joten kahdesti viikossa siitä tulisi aika mukava hyötyliikunta-annos. Kun olin sinnitellyt pyörälläni puolisentoista kilometriä ja päässyt juuri hevoslaitumen viereen, kuului poksaus, jota hevosetkin varmaan säikähtivät. Totesin takarenkaan olomuodon varsin litteänsorttiseksi. Siispä pyörä lähimpään telineeseen ja bussin kyytiin, hop!

Nyt tiistaina kokeilin pyöräilyä uudelleen. Pääsin tällä kertaa kuumilla flaameja kihisevillä kaduilla jopa kuutisen kilometriä eteenpäin, kunnes alkoi kuulua kolinaa. No, pyörä parkkiin ja parin kilometrin kanaalinvarsikävely sitten. Takaisin tullessa ketjut irtosivat kunnolla, joten jouduin taluttamaan taas urbaanin metallihevoseni kotiin.

Jos lähden kolmannen kerran hollannintunnille, mitenhän käy? Hajoaako tanko keskeltä kahtia, vääntyvätkö sarvet korkkiruuville, sinkoutuuko satula viereteiltään iltapäiväruuhkan keskelle jonkin saatanallisen voiman ansiosta?

Olen muutenkin vielä vähän skeptinen tätä hyötyliikuntameininkiä kohtaan. Harrastan puistokävelyjä - mikäli asiantila on jäänyt jollekulle jostain kumman syystä epäselväksi - ja sen lisäksi kankeaa aamuista pseudojoogaa, käsipainoelvistelyä peilin edessä, satunnaista tanssimista, uimista ja bussiinjuoksemista. Iltaisin, öisin, teoriassa ja tarinoissa myös pyöräily on oikeasti kivaa. Viiletän tuulenvire hiuksissani pitkin hiljaisia, kauniisti punaisella merkittyjä pyöräteitä, kun semmoisia minulle tarjotaan. Mutta päivisin keskustassa pyöräilemisen ilo ei ole vielä vakuuttanut minua, vaikka ne sata ohitseni kiitävää, autojen seassa puikkelehtivaa gentiläistä muuta väittäisivätkin. Ei muuten, mutta kun niitä on niin paljon, ja sitten tulee mukulakiviä ja 1600-luvun kujia ja tööttääviä autoja ja törmäyksiä.

Vaikka pientä suomalaista pelottaakin, tasaisuutensa ja vihreän kaupunkikulttuurinsa ansiosta Belgia on Hollannin lisäksi  pyöräilyn luvattuja maita. Täällä näkee kaikenlaisia hauskoja ja värikkäitä pyörävirityksiä, vaikkei ihan samalla volyymillä kuin Hollannissa. On myös aika tavallista, että lapset on aseteltu pyörän päälle vähän miten kuten eikä kenelläkään ole kypärää, mutta siellä jälkikasvu näyttävät pysyvän. Koska halusin kuitenkin itselleni kypärän - ja vieläpä tyyliini sopivan citykypärän salama-über-neonväri-sporttikypärän sijaan - tilasin omani netistä Yakkay-merkin nettikaupasta.

Kuva: https://yakkayshop.com
Ostin siihen citykypärämehusteluissani vielä hattumaisen päällyksen, vaikka kypärää voi käyttää hyvin sellaisenaankin. Hyvä idea ja hyvältä näyttää netin kuvissa, mutta jostain syystä sama kypärähattu (mustaa pörröisehköä materiaa) näyttää superpäässäni suunnilleen Buckinghamin palatsin vahdin tötteröltä. Mutta siinäpä näyttäköön! Pidennänpä sitten kypärää käyttämällä mahdollisesti oman ikäni lisäksi huvittuneiden ohikulkijoiden ikiä.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Taidelinkki, osa 5: Musiikin pienet salaiset kamarit

En ole julkaissut tänä vuonna taidelinkkejä vielä laisinkaan, mikä on ehdoton vääryys ihmiskuntaa kohtaan ja korjattava välittömästi.

Tänään esittelen teille kiinnostykseni erääseen miniatyyrimaailmaan. Kaikki alkoi siitä, kun minä ja siskoni saimme joskus 3-vuotiaina rumpalipupun. Semmoisen vaaleanpunaisen Duracell-pupun,  jonka jaloissa oli patteriluukku. Kun patteriluukun otti pois ja kurkisti sisään, näkyi vaaleanpunaista valoa ja pieniä osasia: ehkä hammasrattaita tai muttereita. Tuijotimme minuuttitolkulla pupun sisään näkymästä lumoutuneina ja kuvittelimme, että siellä näkyi pieni vaaleanpunainen talo pienine vaaleanpunaisine portaineen.

Lapsuus on aika psykedeelinen kokemus.

Tai sitten kaikki alkoi siitä, kun soitin muinoin nuorna sekä viulua, alttoviulua että akustista kitaraa. Joskus kurkistelin viuluni sisälle: siellä oli pieni puinen tappi, ehkä vähän pölyä ja lappu, jossa luki, että tämä viulu on tehty Stradivariuksen tyyliin.

Näitä muistoja vasten minua kiehtovat kovasti nämä Berliinin filharmonikkojen kampanjaa varten otetut kuvat musiikki-instrumenttien sisältä (linkin takaa löytyy lisää kuvia muistakin instrumenteista):



Eivätkö ne näytäkin hiljaisilta, unenomaisilta huoneilta? Sellaisilta, joissa miniatyyrinen kamariorkesteri voisi soittaa kattoikkunasta lankeavassa kiemuraisessa valokeilassa? Tekisipä joku huvipuiston, jossa olisi jättimäisiä soittimia, ja kuka tahansa saisi mennä piiloon niiden salaisiin sisäisiin mutkiin, kun joku soittaisi näitä isoja möriseviä ja väriseviä instrumentteja. En tiedä, tulisiko kaupallista menestystä, mutta kai se olisi jonkin sortin kulttuuriteko kuitenkin.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Rozenbroeken (eli se on sitten kevät!)

Terassi-, pihallalukemis-, pyöräily- ja ulkopyykinkuivauskaudet avattu! Tänään kävimme ottamassa Rozenbroekenin metsässä valokuvia P:n laukuista hänen nettisivujaan varten. Otimmekin sitten kaikesta muusta. Rupikonnista varoitettiin, mutta niitä ei näkynyt; sen sijaan kyllä kyyhkysiä, sorsia, koiria sekä pari epäasianmukaisiin kenkiin pukeutunutta Homo sapiens -lajin edustajaa, jotka melkein mulahtivat suohon.







sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Arki

Kauniin päivän voi tehdä esimerkiksi seuraavanlaisilla asioilla:

1. Voi syödä hitaan aamupalan jonkin kauniin kirjan ääressä, vaikka semmoisen kuin Living in Morocco, jossa on mielettömän hienoja ja värikkäitä valokuvia. Kahviin saa laittaa kermaa.


2. Voi katsella keittiön perhekalenterista maaliskuun valokuvaa, jossa kölkyttelee eräässä toiseessa maaliskuussa, lumisemmassa, sauvain ja lumikenkäin kanssa mökillä päästäkseen liikkumaan ulkona mihinkään. Tai sitten voi kirjoittaa myös keittiön liitutaululle tehtävälistan sijaan runon (ei vielä toteutettu).


3. Voi katsoa, kuinka valo heijastuu lyhtyjen läpi. Lähteenä saa käyttää joko a) kynttilöitä, b) aurinkoa tai c) takkatulta.


4. Voi opiskella, tehdä töitä, juoda vähän lisää kahvia tai ihan vain plöröillä Internetissä ja päivittää Unikkoversumia.


5. Voi tarkistaa munatilanteen - että josko ne muutosta stressaantuneet lintupolot olisivat saaneet aikaan jotakin - ja tajuta, että on katsonut koko viikon väärästä paikasta.


torstai 15. maaliskuuta 2012

Sielun seitsemän lokeroa

Yksi suosikkikirjoittamisbloggareistani, Satakieli, lähetti tämän blogihaasteen eteenpäin minulle. Kiitän! Tarkoituksena on siis kertoa seitsemän faktaa itsestä. Itse asiassa faktani taitavat rönsytä niin, että tässä on myös aika monta sivufaktaakin.

1.  Olen yhdistelmä maalaistyttöä ja cityihmistä. Haluan asua suuren kaupungin lähellä, mutta tarvitsen ympärilleni luontoa - ainakin puiston, pihapläntin tai viherkasveja ikkunalaudalle, jos ei muuta. Olen nauttinut Helsingissä asumisesta ja pidän myös noin Tampereen kokoisesta Gentistä. Vastapainoksi haluan joka kesä pitkiksi ajoiksi perheemme mökille, joka sijaitsee Kainuussa metsän keskellä.

Tuijottelen sinistä vaaraa.
2. Olen kiinnostunut unista. Olen pitänyt vuodesta vuodesta 1998 unipäiväkirjaa, jonne kirjoitan ylös kiehtovimmat ja oudoimmat yöllisen elokuvateatterini tuotokset. Olen myös oppinut näkemään selkounia harjoittelun kautta. Olen nähnyt unissani pienoiselokuvia ja kuullut taustamusiikkia, jonka olen kirjoittanut ylös herättyäni. Olen jopa katsellut eräässä unessani saman yön aiempaa unta videonauhalta - kuulemma se oli nauhoitus Kristian Smedsin uudesta kohutusta teatteriesityksestä.

3.Tapasin belgialaisen avomieheni vuonna 2006 Erasmus-vaihdossa. (Jos saisimme joskus pojan, etunimeksi ei tulisi Erasmus.) Olimme kämppiksiä, mikä oli varsin kätevää, koska ei tarvinnut muuttaa yhteen.

4. Minulla on yleensä varsin yöpainotteinen unirytmi. Jos saisin päättää itse nukkumisaikani, nukkuisin ehkä joskus yhden ja kymmenen välillä. (Okei, kaunistelin: joskus kahden ja yhdentoista välillä.) Näin on ollut aina, kuulemma vauvasta asti. Olen tehnyt opiskeluaikanani sekä yö- että aamutöitä, ja yötyörytmiin oli paljon helpompi sopeutua.

Esimerkiksi kesäöinä on hauska valvoa.
 5. Taide on minulle tärkeää. (Pitäisi taas julkaista taidelinkkejä, koska niitä on pitkä lista salavarastoihini kerättynä!) Olen harrastanut elämäni aikana melkein kaikkia taidemuotoja jollain tavalla, mutta kirjoittaminen on minulle niistä tällä hetkellä tärkein itseilmaisun keino.

Eläydyn Gallen-Kallelan Ad astra -teokseen.
6. Olen tienannut elämässäni rahaa muun muassa opettamalla muita, lukemalla muiden tekstejä, kirjoittamalla itse tekstejä, vahtimalla lapsia ja lajittelemalla postia. Samalla olen opiskellut yliopistossa oikein pitkän, leveän ja nautinnollisen kaavan kautta kiinnostavia kieli- ja kirjallisuusjuttusia ja aika paljon kaikkea muutakin. (Sen Fysiikkaa runoilijoille -kurssin sentään jätin ajanpuutteen takia kesken, vaikka pidin ideasta.)

7. Olen kaksonen. Synnyimme sektiolla, ja minä olin se pidempi ja lihavampi ahmatti. (Olen kompensoinut myöhemmin tätä kohdunaikaista vääryyttä tarjoamalla siskolleni mm. belgialaista suklaata.) Minusta kaksosena olossa on runsaasti hauskoja puolia. Huonona puolena tulevat kaksosstereotypiat, vertailu ja rinnastaminen. Ja kun monia kuitenkin kiinnostaa: pari outoa kaksostelepaattisehkoa kokemustakin löytyy!

Lähetän tämän eteenpäin näin yleislöperösti kaikille blogityypeille, jotka haluavat tämän jakaa. Saa tehdä toisen tai vaikka kuudennenkin kerran. Raakoja faktoja kehiin!

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Belgian suru

Belgian suru on paitsi Hugo Clausin romaani, jota en ole vielä lukenut, myös tänään maassa vallinnut tunnetila. Lehtien nettisivuilla toistuvat kuvat ministerien vakavoista naamoista, lasten maalaamista sateenkaarista, paranemistoivotuksista sairaalassa olevalle toverille, kukista ja sitten siitä kauheasta ruttuisesta bussista, jonka kyydissä 28 ihmistä, suurin osa belgialaisia ja suurin osa lapsia, sai Sveitsissä surmansa.Tulee mieleen Konginkankaan bussionnettomuus ja onnettomuuksiin liittyvät henkilökohtaiset kansalliset muistot; se, kuinka huristelin silloin hammaslääkäriin Helsingin keskustaan omalla bussillani arkiaamuna ja katselin, että tuossa talossa on tainnut joku kuolla, kun on lippu puolitangossa, oho, niin tuossakin, oho, taas, mitä hittoa.


Ja sitten menen puistoon kävelylle ja mietin kaikkea tätä, ja siellä kevät jatkuu kukkeana: pehmeä iltapäivän valo vihertävillä puunrungoilla, korvaansa rapsuttava koira, kuivuneiden viimesyksyisten lehtien keskellä hilputteleva vihreätakkinen lapsi. Metsä ei sano mitä hittoa vaan keväistyy ja kehittyy kyselemättä ja surematta. On hyvä, että ihmiselle on olemassa metsä ja ihmiselle on olemassa myös toinen ihminen, joka ei puske vihreitä lehtiä ja havise mutta voi sentään kysyä, mitä kuuluu ja miten voin olla avuksi.

Seinään painettuja unia

Yksi Gentin hurmaavuuksista on Priem-tapettikauppa. Siellä myydään vintage-tapetteja - siis esimerkiksi näitä sisustuslehtien esittelemiä riemukkaankirjavia tehosteseinätapetteja, jotka ovat nykyään niin muodikkaita. Erona niihin on vain se, että Priemin tapetit ovat kuulemma ihan oikeasti peräisin menneiltä vuosikymmeniltä ja niiden hinta on varsin kohtuullinen. Myyjinä toimivat seitsenkymppiset valkotukkaiset sisarukset. Että sinne siis, kun kaipaatte barokkiriikinkukkoja punaisella taustalla! (Minä kaipaan nimittäin semmoisia vähän alakerran vessaan, kun näin ne Priemin ikkunassa, mutta ei oteta sitä nyt puheeksi, kun vessa on jo kauniisti maalattu ja remontti on ohi.)



maanantai 12. maaliskuuta 2012

Onnellisten kanojen munia

Kevät ja monta huutomerkkiä! Tänään aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta ja lämpötila kivunnut yli 15 asteen. Nurmi on kylvetty, mustarastaita siementen parista hätyytelty, puistokävely suoritettu ja terassille kanaalin varteen kirsikkaolutta juomaan himoittu.



Kevään johdattamana luoksemme on saapunut kaksi olentoa, joiden hyvinvointi on nyt vastuullamme. Takapihamme perällä on puuaitaus, jossa käpsyttelee kaksi kanaa, kunnianarvoisaa vanhaa rotua, jonka juuret juontavat vähintäänkin vuoteen 1416. Minulla ei ole koskaan ollut minkään sortin eläimiä, vaikka niistä pidänkin, poikaystäväni on taas kunnollisen belgialaisen maatilan kasvatteja. Nyt Zout ja Peper - Suola ja Pippuri - yrittävät totuttautua meihin ja päin vastoin. (Zout ja Peper ovat ihan yhtä lailla mustavalkoisia, mutta Peper-paralla on sen lisäksi musta nokitun näköinen läikkä kaulassaan.)





Olen  iloinen, että pystyn hakemaan aamiasmunakkaani munat omalta takapihaltani. Siten voin varmistaa, että ainakin tältä osin ruokani tulee tilavasti ja lajinmukaisesti elelevien eläinten parista. Sitä paitsi kanat ovat kokoonsa nähden varsin hyviä biojätteen hotkijoita. P:n vanhempien luona yksi lempihuvituksistani onkin viedä ruokaa ahnaalle monipäiselle kanalaumalle, jotka ryntää potpottaen aidan luo, kun niitä lähestyy ihminen astia kädessä.

Puistokukkien lisäksi talouteemme on ilmestynyt toisen sortin kukkia, kiitos avomieheni. Kuinka monta hedelmänkaiverruskurssin käynyttä 25-vuotiasta miestä tunnette? Semmoiselle sitä heti rynnätään, kun olen Suomessa lomalla, ja keski-ikäisten rouvain kanssa kurkkuja ja retiisejä kaiverrellaan. Mitä tästäkin pitäisi sanoa? (Vaikka että nam.)


torstai 8. maaliskuuta 2012

Naisten päivä, päivä naisten


Hyvää naistenpäivää, hyvät naiset ja herrat. Olen palannnut lomaltani Belgiaan ja aion kirjoittaa teille tänään sukupuolista. Tänään on ollut naistenpäivä, ja Belgiassa sitä juhlitaan samaan tapaan kuin Suomessa – eli juhlitaan jos juhlitaan. Minulle tämä sopii ihan hyvin, koska vieroksun kukkasilla kuorrutettua ylistämällä alistavia käytäntöjä mutta myös sitä asennetta, että kaikkiin lahjoihin ja merkityksiin sisältyisi salaisia vihamielisiä patriarkaatin piiloviestejä. Kuulun nimittäin juhlijakoulukuntaan, jonka mielestä melkein mikä tahansa on syy juhlaan: kirjojen ostamiseen ja kakkujen syömiseen, noin esimerkiksi. Tärkeintä naistenpäivän antia on kuitenkin muistaa, millaisia n-1-luokan kansalaisia naiset ovat yhä valitettavan monessa maassa ja millaisia vaikutuksia sillä on yhteiskuntaan: esimerkiksi ihan järjetön älypotentiaali jää käyttämättä koulutuksen puutteen takia ja jengi vain lisääntyy niin, että maapallo natisee liitoksissaan.

Kannatan itse kaikensorttista sukupuolista tasa-arvoa ja kutsun itseäni myös sillä pelottavalla f-sanalla. Inhoan sitä, kun feministiä pidetään sovinistin naispuolisena vastineena, koska feminismiin ei käsitteenä kuulu - tai ei ainakaan pitäisi kuulua! - miesviha. Toki feministi voi olla miesvihaaja niin kuin vaikka belgialainen voi olla pedofiili tai muslimi pilvenpiirtäjänräjäyttäjä tai minä voin olla kainuulaisjuurinen ja kateellinen ujo mörkki yhtä aikaa. En ole suinkaan aina kaikesta samaa mieltä joka ikisen maailman feministiksi itseään nimittävän kanssa, mutta arvostan sitä, että yhteiskunnassa käydään vapaata ja moniäänistä keskustelua. Omia suosikkifeministejäni Suomessa ovat muun muassa kaksi Annaa: sosiologi ja kansanedustaja Kontula ja taidehistorioitsija Kortelainen. Malja heille!

Ajattelen itse, että naiset ja miehet eivät ole kaksi ääripäätä vaan biologisesti jatkumo, jossa kummallakin ryhmällä saattaa olla keskimääräisesti joitakin ominaisuuksia enemmän kuin toisella mutta jossa yksilöiden välillä on suuria eroja. Yhteiskunnan epäkohtiin puuttuminen on tärkeää, mutta tärkeää on myös pyrkiä vaikuttamaan omaan elämäänsä ja vapautumaan ahdistavista ajatuskorseteista. Siksi päätinkin listata naistenpäivän kunniaksi muutamia keinoja, joilla haluan ilmentää arkielämässä kunnioitustani sukupuoltani kohtaan:

En pidä naisten biologiaa tympeänä oikullisena mysteerinä vaan luontevana osana elämää iloineen ja harmeineen. On jännittävää – ja samalla jotenkin vähän scifististä – että pystyn noin teoriassa kasvattamaan toista ihmistä sisuiskaluissani. Kenenkään ei tarvitse siihen ryhtyä, jos ei mieli tee, mutta pidän siitä, että minulla on ehkä mahdollisuus joskus sellaiseenkin kokemukseen.

En repostele selän takana ilkeään sävyyn jonkun naisen (enkä miehenkään) olemusta ja tekemisiä vain siksi, että hän on saanut elämässään aikaan kiinnostavia asioita tai on kaunis, tyylikäs tai rikas tai handlaa arjen paremmin kuin kaltaiseni hajamielinen höselö. Kadehtia kyllä saatan, mutta sitten myönnän sen avoimeksi siksi itsekseen eli kateudeksi. Ei se ole kivaa mutta ei vaarallistakaan eikä estä minua saavuttamasta omia tavoitteitani elämässä.

Jos meikkaan, meikkaan siksi, että maalaustaide on hupaisaa. En suostu kärsimään kauneuden takia; hauskaa sen olla pitää! On mainiota kokeilla naamansa kanssa erilaisia luomivärejä ja huulipunan sävyjä. Meidän kulttuurissamme se on naisille sallitumpaa kuin miehille, vaikka ei minulla mitään kajalpoikiakaan vastaan ole. Meikkaamalla pystyy myös kätevästi kätkemään valvotun yön jälkiä. Jos ei huvita meikata, en meikkaa. Lähikauppaan tai jopa töihin meneminen meikittömällä naamalla ei ole koskaan epäkunnioittavaa muita kohtaan, vaikka etikettioppaissa väitettäisiin mitä. Epäkunnioittavaa on paskanpuhuminen, rankka stereotypisointi ja arvostelu vain arvostelun vuoksi.

Pyrin tiedostamaan mies-nais-asetelmat taiteessa. Miehen kokemus maailmasta ei ole millään tavoin yleisinhimillisempi kuin naisenkaan, vaikka suuret länsimaalaiset kasvutarinat ovat tavanneetkin olla länsimaalaisten valkoihoisten miesten tarinoita. Luen sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja ja suosittelen mieslukijoillekin aktiivisesti romaaneja, jotka ovat naisten kirjoittamia ja joissa päähenkilö on nainen. En myöskään puhu nolosti tai vähätellen nuoruutei tärkeistä kirjoista, vaikka L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjasta, koska ne ovat minusta edelleen taitavasti ja aidosti kirjoitettua hienoa proosaa. 

En pidä mitään itsestäänselvyytenä vain sen perusteella, että "aina on tehty niin" tai "enemmistö tekee niin".  Minua ei esimerkiksi haittaa, jos nainen vaihtaa sukunimensä miehen sukunimeen naimisiin mennessään, mutta inhoan sitä, jos asiaa pidetään jonkinlaisena normina, josta joustaminen on outoa. (Belgiassa suunnilleen joka ikinen nainen pitää sukunimensä naimisiin mennessään, joten jos avioliiton satamaan päädymme, asia on aika selvä.)

Vältän vaarallisia paikkoja, pidän huolen itsestäni ja menen mieluummin taksilla kuin pelkään. Ja toisaalta: olen käynyt itsepuolustuskurssin (krav maga) juuri sen takia, että saisin jotain arkitaitoja hankaliin tilanteisiin. Hauskaa oli! En suostu uskomaan, että maailma on vain vaarojen karikko enkä pelkäämään hysteerisesti ennen kuin on aihetta pelätä. En suostu myöskään koskaan syyllistämään raiskauksen uhria, oli tämä sitten vaikka nukkumassa umpihumalassa alastomana keskellä puistoa.
En pukeudu epämukaviin vaatteisiin enkä kenkiin estetiikan takia. Olen oppinut elämästä näin kunnioitettavassa 27 vuoden iässä sen, että kauniit mutta epämukavat pukimet ovat rikos ihmiskuntaa kohtaan eikä niitä tule käytettyä, vaikka olisivat vaatekaapissa kuinka sieviä tahansa. Vastoin yleistä luuloa esimerkiksi korkokantakengät eivät kuitenkaan ole aina epämukavat, vaikka niillä ei maratonia juostaisikaan. Kansalaiset, kunnioittakaa hyvän lestin taidetta!

Matkustelen yksin ulkomailla miettimättä, kannattaako naisen tehdä niin. No kannattaa! On paikkoja, joita kenen tahansa on hyvä välttää matkustettaessa ja maita, joihin en matkustaisi länsimaalaisena blondiinina. Mutta on paljon muitakin; niihin siis, hop!

Ja viimeisenä ja tärkeimpänä: valitsen elämänkumppanikseni vain sellaisen miehen, joka pitää minua täysvaltaisena ihmisolentona. Arvoisa avomieheni kuuluu siihen kunnioitettavaan mieslajiin, jonka mielestä vastuu mahdollisista lapsista kuuluu itsestäänselvästi kummallekin ja jonka mielestä uratavoineeni ja vapaa-aikani on yhtä tärkeitä kuin hänen uratavoitteensa ja vapaa-aikansa. P tulee kodista, jossa kumpikin tekee kotitöitä ja jossa isä on ollut kotona jopa enemmän lasten kanssa kuin äiti.

Olemmeko me sitten juhlineet naistenpäivää? Emme mitenkään. P on viettänyt työ-opiskelu-kauhupäivää pois kotoa (lähtö aamuseiskalta, paluu illalla yhdentoista jälkeen). Minä olen opiskellut, istunut pihalla, imenyt aurinkoa naamaani joka solullani, käynyt kahvilassa kivain tyttöin kera ja puhunut hollantia. Mutta joka päivä tässä taloudessa on naistenpäivä – toivottavasti myös miestenpäivä. Siksipä juhlistan sitä nyt yksinäni syömällä lempiherkkujani ja nördäilemällä tietokoneen ääressä. Malja minulle ja kaikille kaikkia sukupuolia kunnioittaville tyypeille!