keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Belgian suru

Belgian suru on paitsi Hugo Clausin romaani, jota en ole vielä lukenut, myös tänään maassa vallinnut tunnetila. Lehtien nettisivuilla toistuvat kuvat ministerien vakavoista naamoista, lasten maalaamista sateenkaarista, paranemistoivotuksista sairaalassa olevalle toverille, kukista ja sitten siitä kauheasta ruttuisesta bussista, jonka kyydissä 28 ihmistä, suurin osa belgialaisia ja suurin osa lapsia, sai Sveitsissä surmansa.Tulee mieleen Konginkankaan bussionnettomuus ja onnettomuuksiin liittyvät henkilökohtaiset kansalliset muistot; se, kuinka huristelin silloin hammaslääkäriin Helsingin keskustaan omalla bussillani arkiaamuna ja katselin, että tuossa talossa on tainnut joku kuolla, kun on lippu puolitangossa, oho, niin tuossakin, oho, taas, mitä hittoa.


Ja sitten menen puistoon kävelylle ja mietin kaikkea tätä, ja siellä kevät jatkuu kukkeana: pehmeä iltapäivän valo vihertävillä puunrungoilla, korvaansa rapsuttava koira, kuivuneiden viimesyksyisten lehtien keskellä hilputteleva vihreätakkinen lapsi. Metsä ei sano mitä hittoa vaan keväistyy ja kehittyy kyselemättä ja surematta. On hyvä, että ihmiselle on olemassa metsä ja ihmiselle on olemassa myös toinen ihminen, joka ei puske vihreitä lehtiä ja havise mutta voi sentään kysyä, mitä kuuluu ja miten voin olla avuksi.

3 kommenttia:

  1. Itsellä on aika konkreettisia muistoja Konginkankaassa, sillä asuin tuolloin vielä Espoon Tapiolassa ja osallistuin kirkon kuoroon, ja eräänä päivänä sitten kirkon salissa oli kolme valkoista ruumisarkkua kolmelle nuorelle ihmiselle... Surullisia tapahtumia nämä tällaiset :(

    VastaaPoista
  2. Upeasti hoksattu aiheeseen sopiva kuva.

    VastaaPoista
  3. Sensaatio: Voi ei, tuommoiset varmasti pysäyttävät sivustakatsojanakin. :(

    vkjh: Kiitos! Se oli tulossa tavalliseen sisustuskuvamerkintään, joka on odottamassa luonnoksissa vuoroaan, mutta poiminkin sen sitten tähän.

    VastaaPoista