torstai 8. maaliskuuta 2012

Naisten päivä, päivä naisten


Hyvää naistenpäivää, hyvät naiset ja herrat. Olen palannnut lomaltani Belgiaan ja aion kirjoittaa teille tänään sukupuolista. Tänään on ollut naistenpäivä, ja Belgiassa sitä juhlitaan samaan tapaan kuin Suomessa – eli juhlitaan jos juhlitaan. Minulle tämä sopii ihan hyvin, koska vieroksun kukkasilla kuorrutettua ylistämällä alistavia käytäntöjä mutta myös sitä asennetta, että kaikkiin lahjoihin ja merkityksiin sisältyisi salaisia vihamielisiä patriarkaatin piiloviestejä. Kuulun nimittäin juhlijakoulukuntaan, jonka mielestä melkein mikä tahansa on syy juhlaan: kirjojen ostamiseen ja kakkujen syömiseen, noin esimerkiksi. Tärkeintä naistenpäivän antia on kuitenkin muistaa, millaisia n-1-luokan kansalaisia naiset ovat yhä valitettavan monessa maassa ja millaisia vaikutuksia sillä on yhteiskuntaan: esimerkiksi ihan järjetön älypotentiaali jää käyttämättä koulutuksen puutteen takia ja jengi vain lisääntyy niin, että maapallo natisee liitoksissaan.

Kannatan itse kaikensorttista sukupuolista tasa-arvoa ja kutsun itseäni myös sillä pelottavalla f-sanalla. Inhoan sitä, kun feministiä pidetään sovinistin naispuolisena vastineena, koska feminismiin ei käsitteenä kuulu - tai ei ainakaan pitäisi kuulua! - miesviha. Toki feministi voi olla miesvihaaja niin kuin vaikka belgialainen voi olla pedofiili tai muslimi pilvenpiirtäjänräjäyttäjä tai minä voin olla kainuulaisjuurinen ja kateellinen ujo mörkki yhtä aikaa. En ole suinkaan aina kaikesta samaa mieltä joka ikisen maailman feministiksi itseään nimittävän kanssa, mutta arvostan sitä, että yhteiskunnassa käydään vapaata ja moniäänistä keskustelua. Omia suosikkifeministejäni Suomessa ovat muun muassa kaksi Annaa: sosiologi ja kansanedustaja Kontula ja taidehistorioitsija Kortelainen. Malja heille!

Ajattelen itse, että naiset ja miehet eivät ole kaksi ääripäätä vaan biologisesti jatkumo, jossa kummallakin ryhmällä saattaa olla keskimääräisesti joitakin ominaisuuksia enemmän kuin toisella mutta jossa yksilöiden välillä on suuria eroja. Yhteiskunnan epäkohtiin puuttuminen on tärkeää, mutta tärkeää on myös pyrkiä vaikuttamaan omaan elämäänsä ja vapautumaan ahdistavista ajatuskorseteista. Siksi päätinkin listata naistenpäivän kunniaksi muutamia keinoja, joilla haluan ilmentää arkielämässä kunnioitustani sukupuoltani kohtaan:

En pidä naisten biologiaa tympeänä oikullisena mysteerinä vaan luontevana osana elämää iloineen ja harmeineen. On jännittävää – ja samalla jotenkin vähän scifististä – että pystyn noin teoriassa kasvattamaan toista ihmistä sisuiskaluissani. Kenenkään ei tarvitse siihen ryhtyä, jos ei mieli tee, mutta pidän siitä, että minulla on ehkä mahdollisuus joskus sellaiseenkin kokemukseen.

En repostele selän takana ilkeään sävyyn jonkun naisen (enkä miehenkään) olemusta ja tekemisiä vain siksi, että hän on saanut elämässään aikaan kiinnostavia asioita tai on kaunis, tyylikäs tai rikas tai handlaa arjen paremmin kuin kaltaiseni hajamielinen höselö. Kadehtia kyllä saatan, mutta sitten myönnän sen avoimeksi siksi itsekseen eli kateudeksi. Ei se ole kivaa mutta ei vaarallistakaan eikä estä minua saavuttamasta omia tavoitteitani elämässä.

Jos meikkaan, meikkaan siksi, että maalaustaide on hupaisaa. En suostu kärsimään kauneuden takia; hauskaa sen olla pitää! On mainiota kokeilla naamansa kanssa erilaisia luomivärejä ja huulipunan sävyjä. Meidän kulttuurissamme se on naisille sallitumpaa kuin miehille, vaikka ei minulla mitään kajalpoikiakaan vastaan ole. Meikkaamalla pystyy myös kätevästi kätkemään valvotun yön jälkiä. Jos ei huvita meikata, en meikkaa. Lähikauppaan tai jopa töihin meneminen meikittömällä naamalla ei ole koskaan epäkunnioittavaa muita kohtaan, vaikka etikettioppaissa väitettäisiin mitä. Epäkunnioittavaa on paskanpuhuminen, rankka stereotypisointi ja arvostelu vain arvostelun vuoksi.

Pyrin tiedostamaan mies-nais-asetelmat taiteessa. Miehen kokemus maailmasta ei ole millään tavoin yleisinhimillisempi kuin naisenkaan, vaikka suuret länsimaalaiset kasvutarinat ovat tavanneetkin olla länsimaalaisten valkoihoisten miesten tarinoita. Luen sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja ja suosittelen mieslukijoillekin aktiivisesti romaaneja, jotka ovat naisten kirjoittamia ja joissa päähenkilö on nainen. En myöskään puhu nolosti tai vähätellen nuoruutei tärkeistä kirjoista, vaikka L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjasta, koska ne ovat minusta edelleen taitavasti ja aidosti kirjoitettua hienoa proosaa. 

En pidä mitään itsestäänselvyytenä vain sen perusteella, että "aina on tehty niin" tai "enemmistö tekee niin".  Minua ei esimerkiksi haittaa, jos nainen vaihtaa sukunimensä miehen sukunimeen naimisiin mennessään, mutta inhoan sitä, jos asiaa pidetään jonkinlaisena normina, josta joustaminen on outoa. (Belgiassa suunnilleen joka ikinen nainen pitää sukunimensä naimisiin mennessään, joten jos avioliiton satamaan päädymme, asia on aika selvä.)

Vältän vaarallisia paikkoja, pidän huolen itsestäni ja menen mieluummin taksilla kuin pelkään. Ja toisaalta: olen käynyt itsepuolustuskurssin (krav maga) juuri sen takia, että saisin jotain arkitaitoja hankaliin tilanteisiin. Hauskaa oli! En suostu uskomaan, että maailma on vain vaarojen karikko enkä pelkäämään hysteerisesti ennen kuin on aihetta pelätä. En suostu myöskään koskaan syyllistämään raiskauksen uhria, oli tämä sitten vaikka nukkumassa umpihumalassa alastomana keskellä puistoa.
En pukeudu epämukaviin vaatteisiin enkä kenkiin estetiikan takia. Olen oppinut elämästä näin kunnioitettavassa 27 vuoden iässä sen, että kauniit mutta epämukavat pukimet ovat rikos ihmiskuntaa kohtaan eikä niitä tule käytettyä, vaikka olisivat vaatekaapissa kuinka sieviä tahansa. Vastoin yleistä luuloa esimerkiksi korkokantakengät eivät kuitenkaan ole aina epämukavat, vaikka niillä ei maratonia juostaisikaan. Kansalaiset, kunnioittakaa hyvän lestin taidetta!

Matkustelen yksin ulkomailla miettimättä, kannattaako naisen tehdä niin. No kannattaa! On paikkoja, joita kenen tahansa on hyvä välttää matkustettaessa ja maita, joihin en matkustaisi länsimaalaisena blondiinina. Mutta on paljon muitakin; niihin siis, hop!

Ja viimeisenä ja tärkeimpänä: valitsen elämänkumppanikseni vain sellaisen miehen, joka pitää minua täysvaltaisena ihmisolentona. Arvoisa avomieheni kuuluu siihen kunnioitettavaan mieslajiin, jonka mielestä vastuu mahdollisista lapsista kuuluu itsestäänselvästi kummallekin ja jonka mielestä uratavoineeni ja vapaa-aikani on yhtä tärkeitä kuin hänen uratavoitteensa ja vapaa-aikansa. P tulee kodista, jossa kumpikin tekee kotitöitä ja jossa isä on ollut kotona jopa enemmän lasten kanssa kuin äiti.

Olemmeko me sitten juhlineet naistenpäivää? Emme mitenkään. P on viettänyt työ-opiskelu-kauhupäivää pois kotoa (lähtö aamuseiskalta, paluu illalla yhdentoista jälkeen). Minä olen opiskellut, istunut pihalla, imenyt aurinkoa naamaani joka solullani, käynyt kahvilassa kivain tyttöin kera ja puhunut hollantia. Mutta joka päivä tässä taloudessa on naistenpäivä – toivottavasti myös miestenpäivä. Siksipä juhlistan sitä nyt yksinäni syömällä lempiherkkujani ja nördäilemällä tietokoneen ääressä. Malja minulle ja kaikille kaikkia sukupuolia kunnioittaville tyypeille!

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Minulle koko naistenpäivä on semmonen "pakkojuttu" - kukkia ja suklaata lahjaksi, ja asia on hoidettu. Pidän sitä samalla tavalla tyhmänä ja turhana kuin ystävänpäivääkin: kun kerran rakastan jotakuta, ei tarvitse korostaa tunteitani lahjojen avulla erääna päivänä vuoden, vaan pidän tunteitäni selvänä hänen suuntaan jatkuvasti. Sama juttu naistenpävän kanssa: arvostan ja kunnioitan naisia - niin, kuin ihmisia, vuoden jokaisena päivänä. Siihen ei tarvitse mitään muistopäivää.

    VastaaPoista
  2. Samoja ajatuksia täällä! Tykkään tosin juhlimisesta aina, kun on tilaisuus, mutta juhlissa on kivaa myös vastavuoroisuus. Juhlien pitää myös tuntua omilta. Esimerkiksi ystävänpäivänä ostin lahjaksi kaksi hyvää romaania, koska olen suositellut niitä P:lle muutenkin, ja ystävänpäivä on siihen yhtä sopiva päivä kuin mikä tahansa muu. :)

    VastaaPoista