torstai 28. kesäkuuta 2012

Valkohiekan valtakunta, osa 1

Kun kesä koittaa, belgialaiset tahtovat rannalle, ja rannalle he pääsevät. Yleinen viikonloppu kohde on Oostende, jossa en ole vielä käynyt, koska poikaystäväni kuvaa sitä Belgian Itä-Pasilaksi. Helteisinä viikonloppuina Oostendeen menevät junat ovat kuitenkin täysiä, ja kyllähän se Atlantti sielläkin kuohuilee. Me sen sijaan menemme yleensä Hollannin puolelle Cadzandiin.

Tällä viikolla pääsin kuitenkin mukaan P:n perheen reissulle Wissantiin Ranskan puolelle. Paikan nimi tulee hollanninkielisestä ilmauksesta Wit zand, joka tarkoittaa valkoista hiekkaa. Sitä siellä olikin, ja valkoisia lehmiä ja jäätelöä ja punaisia unikoita ja meri, jonka toisella puolella häämötti Englanti.








maanantai 25. kesäkuuta 2012

Loma!

Olen ollut vähän tietokoneen äärellä, paljon ulkona. Olen lukenut kirjoja, kirjoittanut vähän itsekin, antanut Ison G:n alle tallautuneuden luovuuden lonkeroiden kohottautua vähitellen esiin. Olen nukkunut paljon paitsi niinä hetkinä, kun illalla on suuret monikansalliset grillijuhlat ja aamulla herätään aikaisin ajamaan historianelävöittämistapahtuman kelttimeininkeihin.


Olen iloinnut mainion seitsenhenkisen kirjoittajalössin vierailusta ja nähnyt sellaisiakin puolia Gentistä, joihin yksin en olisi niin helposti eksynyt: yöllisen kanaalinvarren, karkkivärisen kahvilan, vaatekauppoja, museoita.


Olen juhlinut juhannusta suomalais-belgialais-hollantilais-puolalaisessa seurassa, jossa vain yksi noin 15-henkisestä juhlakansasta seurusteli maamiehensä kanssa, syönyt simpukoita ja katsonut, kuinka kärsimyskukkamme ovat alkaneet nostaa psykedeelisiä päitään:




Nyt lähden pariksi päiväksi Ranskan rannikolle ennen kuin alkaa autoseikkailu Suomeen. Voikaa hyvin!

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Erään aikakauden päätös (eli kootut selitykset)

Minä ja Iso G, tuttavallisemmin vain G, tapasimme jo vuosia sitten. Olin juuri palaamassa Suomeen Erasmus-vaihtoni jälkeen ja halusin saada tehtyä opintoni äkkiä, jotta voisin miettiä tulevaisuutta erään vaihdossa tapaamani belgialaispojan kanssa. G:n aihio syntyi keskustelussa ja jäi kasvamaan mielessäni, loi uusia lonkeroitaan yliopistolla jalostetun kognitioni kulmiin kuin kärsimyskukka.

Minä ja G vietimme yliopiston graduseminaarissa aikaa muiden kaltaistemme kaksikkojen kanssa. Toisinaan luikahdimme yhdessä kirjastoon, toisinaan halusin vain vältellä G:n kohtaamista. Seminaarivuoden aikana sain puskettua kelvollisen tutkielman aiheestani, mutta sitten tajusinkin, että oikeastaan alkuperäisestä aiheestani (kirjailija X:n kielenkäyttötavat) yksikin osa-alue olisi tarpeeksi iso - jos ottaisin kaiken mukaan, G:stäni kasvaisi hillitön rökäle.

Sitten tuli työharjoittelu kustantamossa. Pidin työstä suuresti, mutta Iso G ruikutti, kun hänet niin julmasti hylkäsin. Sitten tuli muita opintoja ja tenttejä, jotka vaativat huomiota sitkeällä hyttysmäisellä ininällään. Tuli satunnaisia töitä ja sitten isompi työpaikka.

Kävin töissä. Iso G oli alati läsnä: ei tosin käytännössä vaan mielessäni. Se alkoi tulla mustasukkaiseksi. Minäkin aloin olla stressaantunut ja mahaongelmainen, kun samalla tiesin, että G pitäisi päästää maailmalle mahdollisimman pian, ja olin jo muuttamassa Belgiaankin. Kun keskustelin kerran ystäväni kanssa, joka kuvasi karuja kirjastopäiviään oman G:nsä kanssa, tajusin, kuinka kateellinen olin heille, ystävälle ja hänen G:llensä. Annoin seuraavan kuukauden palkkani ja työkokemukseni toiselle henkilölle, pätevän oloiselle, joka oli jo päättänyt suhteensa oman G:nsä kanssa. En päässyt heti G:n kimppuun, koska sairastuin yleensä niin perusterveenä noin kymmenpäiväiseen tautiin, ehkä sikainfluenssaan. Uuden vuoden jälkeen minä ja G kohtasimme jälleen, aluksi varovasti tunnustellen, sitten riemukkaasti ja raastavasti. Vietimme jälleen tuokioita kirjastossa ja olohuonepöydän ääressä. Tapaamisia ryydittivät kahvi ja runsaat laskiaispullat.

Sitten sain taas töitä, sellaisia, jotka oli teoriassa helppo yhdistää G:n kanssa. Mutta enpä yhdistänyt! Ja sitten muutinkin jo Belgiaan ihan-kohta-valmis G:n mukani.  Monen onnellisen, hämmentävän, stressaavan ja värikkään kuukauden ajan keskityin hollannin opiskeluun ja vilkaisin G:tä silloin tällöin, mutta huomioni veivät puutarha ja tiilitalot ja kaikki uusi; maalit nimeltään Mint Meltaway ja Nordic Salt ja se punainen, jonka nimeä en nyt muista, mutta joka liittyi jotenkin pihviin; kaikenlainen remontteeraus siis.

Ja nyt! Viimeisimmän viikon aikana olen istunut tietokoneen ääressä keran Ison G:n, kirjoittanut, lukenut, oksentanut tekstiä, lakannut välittämästä sen oksennuksenomaisuudesta, kirjoittanut, suorittanut tekstuaalisia joukkomurhia. Olen puhunut unissani: ilmoitin P:lle, että on pakko tehdä käsityöt loppuun, eikä P tietenkään tajunnut, että "handicrafts" tarkoittaa tietysti gradua, mikä oli unisista surreaaliaivoistani raivostuttavaa. Olen nähnyt myös mystisiä stressiunia, kuten kerran sellaista, jossa äitini kaltainen hahmo liikkui Belgian-asunnossani. Ajattelin, että ei se voi olla äiti, äiti on Suomessa. Ja kun katson valeäidin kasvoja, keskellä olikin valtava kolmiomainen nenä. Heräsin kaameaan nenäsäikähdykseen. Ja sitten taas ylös, G:n kimppuun, uudelleen ja uudelleen, da capo al fine.

Kunnes tiistain ja keskiviikon välisenä yönä se oli ohi. Lähetin tiedoston Suomeen, pistin siskoni perään tulostamaan sen belgialaissuklaapalkalla ja menin nukkumaan. Aamulla hibiskus oli tehnyt komeat kukat kunniakseni:



Hyvää matkaa maailmalle ja esitarkastukseen, Iso G. Tapaamme sen jälkeen vielä uudelleen, mutta vanha suola janottakoon vain hetken. Meillä oli myös hetkemme, mutta voin myöntää, ettei tule ikävä. Paitsi ehkä vähän niitä laskiaispullia.