lauantai 27. lokakuuta 2012

Väliaikaraportti

Yhtäkkiä syksy ehtikin jo puoliväliinsä, ja silloin tuli aika pistäytyä Suomessa. Perheenjäsen juhli pyöreitä vuosikymmeniä, ensilumi laskeutui yllemme, oli hiljaista ja valkeaa ja hohtavaa. Nyt istun junassa matkalla Helsinkiin (eläköön nykyaika ja langaton netti), josta jatkan ensi viikon alussa lentokoneella takaisin Hollantiin. Matkaseuranani on siskoni lisäksi suuri paperipino nimeltään Iso G, joka ei kummasti tekeytynytkään syksyn aikana esitarkastuksen jälkeen itsekseen vaan johon täytyi taas tarttua nöyrästi, jotta saisin muilutettua sen viralliseen tarkastukseen. Niin pian kuin mahdollista. Nyt! Positiivinen tahtotila päälle! I can do it! (Vaikka sinänsä pidänkin aiheestani, miksi hitossa maailmassa on niin paljon kiinnostavia romaaneja? Ja keskusteluja ja elokuvia ja unia ja muita ei-graduja? Ja siivottavia kulmia ja tiskattavia lautasia?)

Olen asunut Hollannissa melkein kaksi kuukautta. Ensimmäisten viikkojen yksinäisyys ja outous ovat helpottaneet. Kaltaiselleni suomalaismöhmelölle valtava helpotus, kun on jo tovereita, joiden kanssa jutella keittiössä, kun on jo tuttuja reittejä ja naamoja ja kauppoja ja jopa harrastus. Olen myös pitänyt töistäni kovasti ja koennut pärjääväni itsenäisesti, mikä on hieno tunne yliopistoputken jälkeen. Ettäpä en ihan turhaan sielläkään penkkiä kuluttanut!

Olen huomannut, että itselläni uusiin ympyröihin siirtymiseen liittyy eri vaiheita. Tässä oma empiirinen kehityskulkuni, jonka olen huomannut monissa tilanteissa:

1) Yhyy, olen yksinäinen, kauhean paljon vieraita juttuja, paniieeeek! Tässä vaiheessa lööbailen kaupungilla, teen vahingossa kymmenen kilometrin outoja kävelyitä, eksyn. Tunnen halua ostaa hassuja ja itselle epätyypillisiä juttuja kaupasta. Tekee mieliä syödä omassa huoneessa purkkiruokia, koska muissa tiloissa on vieraita ihmisiä, yäk. Muiden bileet ärsyttävät, ei tee mieli mennä mukaan mutta ei jäädä kotiinkaan. Olo on irrallinen, unet katkonaisia. Arkijuttujenkin tekeminen tuntuu ärsyttävältä ja raskaalta.
2) Eka sosiaalistumisvaihe. Juttelen jonkun tyypin kanssa asuntolan käytävässä tai yliopistolla, ei välttämättä samanhenkisen mutta ystävällisen, ja pienestäkin small talkista tulee olo, että olen osa taas ihmiskuntaa. Alan ostaa kaupasta järkeviä juttuja, niin kuin hollantilaisia luomumunia aamiaiselle ja kermaista turkkilaista jugurttia. Mietin tulevaisuutta ja järjestän tavarat paikoilleen. Haluan mennä mukaan kaikkiin bileisiin, etten vain jää mistään paitsi ja ettei muilla ole salaa kivaa, kun minulla on yksinäistä ja pientä ja outoa.
3) Eka vakiintumisvaihe. On jo ihmisiä, joiden kanssa hengata ainakin epävirallisesti ja joiden kanssa saatetaan jäädä juttelemaan keittiössä tunniksi. Jos en mene joka rientoon tai juhlaan mukaan, se on ok. Suunnitellaan yhdessä matkoja. Tehdään spontaanisti hauskoja asioita.
4) Toka vakiintumisvaihe. Olen löytänyt jo oman porukkani. Meillä on yhteisiä muistoja, vitsejä, suunnitelmia ja rituaaleja, esimerkiksi tapa syödä porukassa jonakin tiettynä päivänä. Olen päässyt vihdoinkin tähän vaiheeseen, pakkososiaalisuusahdistus on ohi. Tietysti tuttavapiiriini mahtuu tämänkin vaiheen jälkeen lisää kiinnostavia tyyppejä, jos sellaisia ilmestyy elooni.

Kun olen toistanut tämän kuvion tarpeeksi monta kertaa (Helsinkiin, Hollantiin, Belgiaan ja taas Hollantiin muutettuani), voi kaavan toistumisen jo havaita. Näiden havaintojen kautta myös itseluottamus kasvaa: vaikka tuntisin oloni epämukavaksi uusissa tilanteissa, minulla on kuitenkin kyky sopeutua ja luoda piirini uudelleen. Se antaa rohkeutta mennä mukaan uusiin juttuihin ja tehdä sellaisiakin kiinnostavia asioita, joiden alussa tiedän tuntevani itseni ujoksi, vaivaantuneeksi ja entistä vaivattomuutta kaipaavaksi.

Olen mennyt improvisaatioteatterikurssille. Siellä improvisoidaan englanniksi ja se on pelottavaa ja jännää ja hurjan hauskaa. Hollanniksi improvisointini saattaisi loppua lyhyeen, koska vaikka olenkin taas kielikurssilla, tuntuu, että Hollannin hollantiin sopeutuminen vie aikansa. Kaipaan flaamia, pehmeitä g-kirjaimia, ranskasta lainattuja sanoja. Siinä missä hollantilaiset sanovat hyvästellessään doei, sanovat flaamilaiset salut. (Jostakin kumman syystä tämä on minulle hankala muistaa: olen jo monta kertaa meinannut huikata kimeästi salyyy hollanninkurssilaisilleni tunnin jälkeen.) Flaamin ja hollannin ero on ehkä samaa luokkaa kuin Suomessa ja Ruotsissa puhutulla ruotsilla: sama kieli kyllä, mutta joitakin eri sanoja ja lievästi erilainen ääntämys.

Vaikka mietin jo paluumuuttoani Belgiaan, olen jo varma, että kaipaan tämän syksyn jälkeen Hollantia (isolla ja pienellä h:lla), töitäni, kämppiksiäni ja improteatteriryhmääni. Ja ehkä ihan vähän myös tätä vaihetta, jossa gradun valmiiksi saaminen on itseen liittyvistä huolista suurin ja jossa pyöräillään kotiin yöllä kaiken hauskuuden jälkeen kanaalien vierustoja pitkin perihollantilaiseen tapaan itsekseen häpeämättömästi loilottaen.

2 kommenttia:

  1. Kiva kuulla kuulumisiasi! Tuo kaava oli aivan loistavasti tiivistelty, tunnistan itseni tuosta täysin. Pienenpienessä mittakaavassa vähän samaa saattaa esiintyä vaikkapa uuden työpaikan kanssa. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin, mutta on aina alkuun kamalan rasittavaa, kun koko arkinen sosiaalinen ympyrä pitää aloittaa ikään kuin alusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minäkin käyn lurkkimassa hauskaa blogiasi, vaikka olen ollut viime aikoina huono kommentoija. Minulla on ihan sama olo työpaikkojen tai jopa uusien kaverisuhteiden kanssa: samalla sekä haluan mennä mukaan jännittäviin tilaisuuksiin ja tutustua uusiin kiehtoviin tyyppeihin, mutta jotenkin yleensä nautin näistä asioista enemmän, kun kuviot ovat jotenkin tuttuja. Onneksi saman ilmiön monta kertaa kokeneena emme sitten luovuta heti!

      Poista