sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ei ainoastaan villikukkoin säveleitä

Tällaiset sunnuntait ovat hyviä: nukun pitkään, koska olen ollut ulkona myöhään, ensin teatterissa, sitten teatteriseuralaisteni kanssa baarissa, jossa pianisti soittaa nurkassa klassikoita. Syön hitaasti aamupalan. Suunnittelen juoksulenkkiä, mutta lähdenkin kävelylle, koska juoksemalla ei ehdi nähdä kaikkea. En ole ainoa, joka ajattelee näin: keltaisena roihuava lähipuisto on täynnä sunnuntaikuvaajia, perheitä ja koiria.

Kanavalaivoja! Minäkin haluaisin asua tuollaisessa.

Hipit kävivät puistossa.

Ah, aurinko! Harvinainen vieras näilläkin seuduilla.
Olen  asunut täällä nyt kaksi ja puoli kuukautta. Aluksi suureen kansainväliseen opiskelija-asuntolaan muutto arvelutti, koska olen ehtinyt tottua jo omaan rauhaan ja siihen, että aamulla esimerkiksi vessaan saa rahjustaa puolialastomana kantamatta aina mukana omaa paperirullaa ja käsisaippuaa niin kuin täällä. (Minulla ja eräällä kämppikselläni oli taannoin syvääluotaava keskustelu aiheesta "Onko käytävällä hiippailu vessapaperirullan kanssa noloa ja kiinnittääkö se liikaa huomiota tiettyihin fyysisiin tarpeisiin vai onko nolompaa piilottaa se viktoriaanisen ylisiveästi toilettilaukkuun?".) Säpsähtelin yöllä hereille Erasmus-opiskelijoiden meteliin, pidin astioitani mustasukkaisesti huoneessani ja ikävöin Belgiaa. Nyt olen oppinut taas nauttimaan sosiaalisesta elostani: on kämppiksiä, joiden kanssa pidetään elokuvailtoja, mennään teatteriin tai joiden kanssa lauletaan ja soitetaan kitaraa. Mietin jo, alanko heräillä Belgiaan palattuani öisin merkilliseen hiljaisuuteen: ei enää bilemökää, enintään villikukkojen kieuntaa.

Ja sitten on tietysti opiskelija-asuntolan maskotti, jota tulee myös ikävä. Tämä oranssinkukertava persoona kökkii usein pyöriemme päällä omistajan elkein tai kiertelee pihalla silitysten toivossa:


perjantai 2. marraskuuta 2012

Onni!

Hohoo. Arvasin! Julistin tiistaina uutiseni, ja heti oli ilmestynyt raju piikki lukijatilastoihini. Hauskaa, että täällä käypi vielä populaa lukemassa, vaikka meikämandoliini ei millään taivu jatkuvasti korkealaatuista pohdintaa ja ruoastaan ja päivän asuistaan Hipstamatic-valokuvia suoltavaksi bloggariksi.

Minä ja siippani P olemme siis kihloissa. Tapahtumien taustalla on sekä kahdenkeskeisiä modernin parin keskusteluja mutta myös P:n pitkä ja mystinen salajuoni, johon sisällytettiin kaksi siskoani ja jonka tarkoitus oli hankkia (kaksoissiskoni samankokoisia käsiä hyödyntäen) sellainen sormus, jota ei saa Belgiasta. Kosinnan jälkeen hyppelimme ympäri huonetta ja heiluttelimme käsiäni. Sitten palasin graduni pariin ja menin hollannin tunnille, jonne olin tehnyt tehtävät huonosti. Tässä hollantilaisessa kaupungissa me tapasimme vaihto-opiskelijoina, ja tässä hollantilaisessa kaupungissa me menimme kihloihin. Häät sentään pitänemme Belgiassa.

Kihlameiningin jälkeisenä päivänä Iso G eli gradu poistui elämästäni autuaammille lukumaille eli ohjaajani seuraan. Sillä hetkellä, kun painoin lähetysnappulaa (jonka tarkoitus oli välittää gradu siskolleni, joka printtasi sen belgialaissuklaapalkalla), P avasi samppanjapullon. Tai itse asiassa se aukesi nolosti jo vähän aikaisemmin, korkki lensi tantereeseen ja kullanvaalea Moët & Chandon virtasi laseihimme. Ja nyt elämä jatkuu niin kuin ennenkin, samoja tyyppejä olemme, mutta häiden suhteen sentään sanomme jo kun eikä enää jos.