maanantai 18. marraskuuta 2013

Hobittisauna

Tässä se sitten vihdoinkin on, autotallissamme majailleen lautakasan lopputuotos, joka on naputeltu kokoon hiljaisina syyspäivinä. Hobitinkoloa muistuttava tynnyrisaunamme, jonne upposi häälahjarahoja ja jonka rakentamiseen käytettiin ainakin yksi perjntainen noutomatka Hollantiin ja yksi sunnuntai-iltapäivä ja kaikenlaisia muitakin etukäteen ennustamattomia hetkiä ja manöövereitä ja kommervenkkejä. Siinä se nyt seisoo, uljaassa pyöreydessään, valmis sulkemaan meidät seetrintuoksuiseen syleilyynsä aina kun haluamme.

Betonipohja on valmis.

Sitten alkaa kokoaminen.

Tässä vaiheessa laudat romahtelivat ja rakentajat myös.

Valmis! Naulakossa häälahjapyyhkeet.

Muutama löylytuoksu: koivu, terva, eukalyptus, savusauna.

Vielä katto ja enoni antama komea ovenkahva. 

maanantai 11. marraskuuta 2013

Salamyhkämatkailua

On suuri ilo elämässä, että saa opiskella kiinnostavia asioita ja tehdä kiinnostavaa työtä. Yöpöllö kun olen, aamuluentojen ja marraskuun yhdistelmä on kuitenkin alkanut vaatia veronsa. En ole kirjoittanut tännekään näemmä aikoihin. Muutama päivä sitten otin autuaat kahden tunnin päiväunet, vaikka en yleensä harrasta moista ylellisyyttä. Uniaivojeni elokuvateatteriin tulvi filmi, jossa seikkailin Gentissä fiktiivisellä torilla ja söin kakkuja. Paljon kakkuja. Mitähän tämä kertoo elostani? (Että keskustaan olisi välillä mentävä, siellä ympäriinsä flaneerattava ja kahvilassakin hieman lorvittava.) Onneksi vietin tänään wapenstilstand-juhlapyhän lisäksi wafelstilstandia belgialaistovereiden ja vohveleiden parissa. Sellaisiin iloihin ja rentouteen on varaa maassa, jossa ei sodita.

Onneksi viikko sitten perjantai oli vapaa ja meillä oli aikaa pienelle viikonloppumatkalle. Rahaa siihen ei ollut ylettömästi eikä aikaakaan, mutta käytössä olivat sentään junat, auto ja bussit ja kaksi yötä. Koska emme ehtineet istua alas yhdessä ja suunnitella matkaa, ehdotin miehelleni, että hän varaisi lähikohteiden parempana tuntijana matkan. Spontaanina ehdotuksenani suunnitelmaan kuului myös, että hän ei kertoisi kohdetta minulle etukäteen. Ja niin kävi. Kun lähdimme Gentistä, olin melkein varma, että suuntaisimme Antwerpenin kautta jonnekin Alankomaiden eteläkaupunkiin, mutta sen sijaan puksuttelimmekin kohti Ranskaa ja Lilleä.


Lillessä nukuin, lojuin hotellihuoneen kylpyammeessa ja luin Nälkäpeliä englanniksi ja mieheni Game of Thronesia hollanniksi. Tein näistä kollektiivitermin The Hunger Games of Thrones, johon saattoi kätevästi viitata lukuhetkeä ehdottaessa. Luimme The Hunger Games of Thronesia valehtelematta tuntikausia lojuen huoneen eri puolilla, ja kummankin mielestä aktiviteetti oli ihan parasta ajanvietettä. Olen kaivannut kirjaa, joka vetää mukaansa maailmaansa, olkoonkin se tässä tapauksessa dystopia, jonka juonikuviot tunkeutuvat uniin.

Kävimme toki kaupungillakin. Lillessä on komea linnoitus ja sen ympärillä puisto, jonka lampien ja muratin peittämien muurien luo olisi ihana tulla kesällä piknikille. Taidemuseossa oli sattumalta belgialaisen Jan Fabrén kolonialismikriittinen näyttely. Fabré on yksi maan tunnetuimpia nykytaiteilijoita, joka käyttää materiaalina muun muassa sinisen, vihreän ja pronssin sävyissä hohtavien kovakuoriaisten kuoria. Museon seinätiedote väitti, että eläimiä ei ole vahingoitettu tässä prosessissa, ja netti tietää, että Fabré hoitaa hyönteisenkuorikeräyksensä mm. Thaimaassa. Aika massiivisia laumoja hän niitä töihinsä tarvitsee.


Tässä yksi Fabrén muista töistä.

Ostin museokaupasta myös erään iloisen kirjan, mutta siitä lisää myöhemmin!

perjantai 20. syyskuuta 2013

Syyspöhinä

Syksyjee! Olen aina pitänyt alkavan syksyn tunnelmasta: tuoreiden lyijykynien tuoksusta, uusien kouluvaatteiden ostamisesta, yöhallan tuoksusta ja ruskaväreistä. Ruskavärejä ei tosin täällä vielä liiemmin näy, mutta ilmassa roikkuu tuttu belgialainen harmaus, joka on melkein tervetullutta vaihtelua hikihelteiden jälkeen.

Tänään aloitin maisterintutkinnon jälkeisen vuoden kestävän kääntäjäkoulutusohjelman, joka käy hyvin yhteen aiempien opintojeni kanssa. Tiedossa lienee kääntämisteoriaa, -käytäntöjä ja hollannin opintoja. Tapasin jo kolme ryhmäläistäni, mukavalta vaikuttavia tyyppejä, ja sitten meidät ravittiin mehulla ja voileivillä. Olimme samassa infotilaisuudessa Erasmus-opiskelijoiden kanssa, joille teroitettiin, että Gentissä sitten kannattaa varoa taskuvarkaita ja ilma saattaa olla joskus vähän sateinen. Toivon, että heidän Erasmus-vuodestaan tulee yhtä merkityksellinen kuin itselleni - puolisoa ja uutta asuinmaata sen ei toki ole pakko kaikille tuottaa.

Kanoillakin on näemmä käynnissä syyspöhinä. Silkkikanamme Ilmatar on nimittäin saattanut alkaa pöksäytellä munia. Kirjoitan "ehkä" siksi, että emme ole koskaan saaneet Ilmatarta varsinaisesti kiinni rysän päältä, ja skeptinen mieleni epäilee, että ne kalvakat minimunat, joita ruskeiden normimunien joukosta löytyy, ovatkin toisen kanan keskeneräisiä tuotoksia. En ole vielä ehtinyt maistella niitä, mutta minimunakas lienee pian aamiaisvuorossa.

Tässä kuva minimunasta. Ero ei näytä tässä niin suurelta kuin luonnossa, mutta minimuna on noin kolme neljännestä normimunasta:



Kanaton kansalainen ei muuten ehkä tiedä, että kanat eivät aina muni kauniita samanmuotoisia EU-standardeihin mahtuvia munia. Nuorilla kanoilla on pienemmät munat kuin täysikasvuisilla, ja aikuisten kanojenkin kanssa sattuu joskus yllätyksiä. Esimerkiksi eräänä aamuna meitä tervehti kanalassa tällainen jättimuna, joka on taas neljänneksen suurempi kuin normimuna. Harmi, että ehdin syödä sen ennen kuin tapaus minimuna ilmestyi ratkaistavaksi, joten en saanut niistä yhteiskuvaa. Jättimunan sisältä paljastui kaksikeltuainen muna.


Loppukevennykseksi aiheeseen sopiva hillitön video internetin ihmemaailmasta:



lauantai 7. syyskuuta 2013

Naimakauppa belgialaistyyliin

Täällä taas! Olen kokenut muodonmuutoksen ROUVAKSI - siinä on muuten sana, josta en kauheasti pidä, koska siitä tulee mieleen se aika, jolloin rouvuus oli tärkeä osa naisen statusta, kurjan vanhanpiian onnellisesti mieheen sulautettu vastinpari. Rouvan hyväksyn kuitenkin joten kuten osaksi arkikieltä, vaikka suomalaisten tittelikulttuurin puutteseen olenkin tyytyväinen, mutta vielä kamalampi sana on PIKKUROUVA. Vaimo sen sijaan menettelee. Joka tapauksessa rouvana ja vaimona oleminen on tuntunut alusta saakka varsin normaalilta ja hauskalta, vaikka esimerkiksi vielä pari päivää sitten kutsuin miestäni hollanninkurssillani luontevasti "flaamilaiseksi poikaystäväksi".

No, tämä pikkurouva oli kuitenkin Suomessa lomalla pikkuherransa kanssa, ja nautimme pienestä metsäoleilustamme suuresti. Ensin olimme enoni mökillä, jonka saimme ystävällisesti häälahjakäyttöön. Uin ja saunoin roimasti. Nyt olen varsin tyytyväinen siihen päätökseen, että lykkäsimme varsinaisen häämatkan hamaaseen tulevaisuuteen - toivottavasti syyslomalle - koska olisi ollut rasittavaa lähteä hurjan kiireisen ja hurjan kuuman hääviikon jälkeen vielä jonnekin ennestään tuntemattomaan, helteiseen uuteen suurkaupunkiin. Kyllä sopi metsämökki psyykelle paremmin!

Hääjuhla oli mainio, ja monet kaverit ja sukulaiset auttoivat meitä eri tavoin. Meillä oli pitopalvelu ruokia varten, mutta toki kaikenlaista muuta puuhaa riitti. Kiitos vielä kanssajärkkääjille! Varsinainen hääyö - siis vihkimisen jälkeinen yö - meni kaiken häsellyksen keskellä stressimigreenin kourissa. Söin viikon aikana pizzoja (pizzeria- ja pakaste-) ihan tarpeeksi, koska en millään ehtinyt laittaa ruokaa, mutta ainakin hääjuhlassa oli sitten burgundilaisen runsaat tarjoilut.

Tällaisia kulttuurieroja olen huomannut suomalaisten ja belgialaisten hääjuhlien suhteen:

- Belgiassa naiset eivät vaihda käsittääkseni juuri koskaan sukunimeä. Kumpikin mieheni isoäideistä on pitänyt oman sukunimensä, ja perheitä kutsutaan täällä esimerkiksi joulukorteissa tyyliin "Perhe Pöppönen-Kutvonen" (fiktiivinen esimerkki). Siksi päätös minulle oman sukunimen pitämisestä oli helppo, ja oli siihen muitakin vaikuttimia. Sukunimeni on umpitavallinen, mutta toisaalta on ihan hauskaa, että se on tavallinen juuri sillä Suomen alueella, josta olen kotoisin, ei niinkään muilla seuduilla. Minulle on myös tärkeää, että nainen ja mies säilyvät henkisesti itsenäisinä olioina, oltiin sitten kuinka naimisissa tahansa, ja itselleni sukunimen vaihtaminen tuntuisi siitä luopumiselta, vaikka ymmärrän hyvin, ettei kaikkien mielestä omalla nimellä ole samaa symboliarvoa. Etunimeni on myös selvästi suomalainen, joten etunimestäni ja belgialaisesta sukunimestä tulisi mielestäni vähän epätasainen yhdistelmä.

- Olisin halunnut vihkimisen ja juhlan samalle päivälle, mutta ellei mene kirkossa naimisiin, vihkiminen on yleensä eri päivänä kuin juhla. Kirkkoja saa lauantaille, mutta katolaiseksi ei minulla ollut hinkua. (Sitä paitsi vaikka vihkiminen olisi kirkossa, laillinen seremonia pitää kuitenkin suorittaa maistraatissa.) Maistraatissa vihkimispäivä on muistaakseni normaalisti tiistaina, mikä olisi taas juhlan kannalta monille hankala, eikä maistraattivihkijää voi käsittääkseni tilata juhlapaikalle niin kuin Suomessa. Siksi päädyimme siihen ratkaisuun, että pidimme vihkimisen perjantaina kaupungissa olevan linnan maistraattihuoneessa kuoharitarjoilun kera  - eli sinä aikana kuin se oli siellä mahdollista - ja varsinaiset hääkekkerit lauantaina.

Tuore aviomies pujottaa sormuksen vaimolleen - tosin väärinpäin.

Sulhon vanhempien talon asianmukainen juhlakoristelu.

- Vihkimistilaisuudessa oli huumoria. Omassa vihkimisessämme vihkijä heitti läppää, jota yritin kääntää myöhemmin suomalaille vieraille. (Muuten juhla oli aika monikielinen - esimerkiksi eräs jalo hollantia taitava kaverini tulkkasi isäni puheen.) Viime vuonna kaveripariskunnan kirkkohäissä pappi lausahti juhlavasti hääparille: "Te olette kaunein pari, joka tässä kirkossa on mennyt koko vuonna naimisiin. Ja ainoa." Syynä oli se, että kyseinen kirkko, anteeksi nyt vain, näytti ulkoapäin varastohallilta, joten belgialaisten estetiikkapreferenssit olivat ohjanneet heitä valitsemaan toisen paikan vihkikirkokseen.

- Belgialaisissa häissä kuuluu pitää myös häävastaanotto, ja monet ihmiset kutsutaan vain vastaanotolle. Ajattelin ihan alkuksi, että njääh, tarvitseeko tuollaista kahden kastin jakoa. Sitten tajusin kuitenkin, että olisi loukkaus olla kutsumatta häihin naapureita ja miehen työkavereita, koska se on maan tapa. Iltajuhla oli tarkoitettu ystäville ja perheenjäsenille, joten vastaanoton pitäminen naapureille ja työkavereille oli tässä suhteessa varsin kätevä juttu. Tietenkään koskan kaikki kivat tyypit eivät mahdu mukaan, ja olen alkanut ymmärtää niitä kulttuureita, joissa häihin kutsutaan oikeasti satoja henkilöitä.

Toki kutsumattomuus olisi ymmärretty, jos häämme olisivat olleet luokkaa "maistraattiin ja kahville perheen kanssa", mutta tuskinpa sellainen vale olisi mennyt naapureille läpi, kun musiikki raikasi P:n vanhempien pihalla yöllä kolmeen saakka. Naapureita ja työkavereita oli myös aidosti kiinnostavaa tavata.

Kiitokset vielä kaikille osallistujille ja onnittelijoille! Lopuksi vielä paljastan, että heräsimme eilen kuudelta, ajelimme erään tarjouksen perässä tilavalla autolla Hollannin Utrechtin lähelle ja maksoimme eräälle hollantilaiskauppiaalle ison potin häätililtämme. Sitten pakkasimme auton niin painavaksi, että moottoriteillä ajaminen hermostutti. Nyt autotallimme on täynnä mysteerisiä lautoja, joista kootun lopputuloksen pääsen paljastamaan toivottavasti pian sekä kuvin että sanoin.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Häävalmisteluja

Häihini on aikaa alle kolme viikkoa. Olen saanut osakseni jo huvitusta kavereiltani siitä, miten minusta ei saa bridezillaa tekemälläkään. Olen ottanut valmistelut rennosti, suunnitellut ohjelmaa vähän siinä sivussa ja kaiken lisäksi unohtanut, mikä jalokivi sormukseeni on tulossa, kun siskoni kysyi sitä. (Zirkonihan se.)

Ehkä kauhumorsian-vaihe iskee päälle paria päivää ennen häitä, kun tajuan, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja että lautasliinojen väri ei käy yhteen kukkakoristeluiden kanssa.

Vaikka kieltäydyn hössötyksestä, tunnustan kuitenkin, että on ihanaa, kun saa kerrankin suunnitella itse mekkonsa, korunsa ja meikkinsä ja käydä kampaajalla suurta päivää - tai suuria päiviä - varten. Meillä on käytännön syistä vihkiminen eri päivänä kuin varsinainen juhla. Kaiken lisäksi emme saaneet haluamaamme studiovalokuvaajaa kummallekaan päivälle, koska valokuvaaja jää lomalle, joten joudumme käymään kuvassa kahta päivää ennen vihkimistä. Niinpä joudun syyllistymään silloin kauheaan rikokseen taikauskoa vastaan ja näyttämään pukuni sulholleni ennen hääpäivää, ja tälläytymään täten yhteensä neljä kertaa (yksi kerta tulee vielä hääkahveista Kainuussa). Vaikka pidänkin kovasti juhliin valmistautumisesta, ehkä pari viikkoa mökkiverkkareissa tulee sen jälkeen tarpeeseen.

Häävalmistelujen aikana olen ollut kiitollinen siitä, kuinka paljon lahjakkaita tyyppejä tunnemme. Sekä mekkoni että sormukseni tekijä löytyivät laukkukurssilta, jota mieheni opettaa. Toinen on ammatiltaan pukuompelija, toinen korusuunnittelija. Kaula- ja korvakoruni tekee taas toinen korutaiteilija, eräs perhetuttu, ja meikkini taas maskeeraajaystäväni (jonka tuotoksia löytyy täältä). Mieheni täti tekee kaikki kukka-asetelmat, hääkimppuni ja miesten vieheet. Kaiken lisäksi häihin on tulossa kaikenlaista musiikkiohjelmaa, koska satumme tuntemaan paljon musikaalisia tyyppejä. Oi ilo!

Kengätkin löytyivät kaupasta ensimmäisellä yrittämällä, ja kampaaja asuu melkein naapurissa, joten kaiken pitäisi sujua mainiosti.

En ajattele naimisiinmenoa minään suurena virstanpylväänä, jonka pitäisi muuttaa kaikki ja tehdä meistä jotenkin paljon aiempaa kiinteämpi yksikkö. Olemme tavanneet jo seitsemän vuotta sitten, joten olisi kummallista, jos yhtäkkiä miehestä tulla paukahtaisi joku The Aviomies, joka on ihan eri persoona kuin aiemmin tuntemani P. Olen allerginen sekä painostavalle romantiikkapuheelle - elämän iiiiihanin päivä!!!!, pitsiä ja hörsötystä!!!! - että kyynisyydelle. Että voi kun nuorena uskaltaa vielä tehdä virheitä ja mennä naimisiin, hehe, kyllä te sitten vielä tajuatte, puolet pareista kuitenkin eroavat ja toistakin puolta ärsyttää toisen naama, ja hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä. 

Haluan mennä naimisiin muun muassa siksi, että avioliitto on lakia ajatellen varsinkin monikansallisessa suhteessa kätevä ratkaisu. Ei kuulosta järin romanttiselta, mutta romantiikka tulee suhteeseemme muualta kuin laista. Samalla haluan pitää liittomme kunniaksi ihanat kekkerit, joissa belgialaiset ja suomalaiset lähipiirini ihmiset tapaavat toisensa pääasiassa ekaa kertaa. Olen iloinen siitä, että Belgiassa avioliitto on sukupuolineutraali instituutio ja sukupuolisesti tasa-arvoinen, joten ei tarvitse osallistua mihinkään järjettömään syrjivään ja patriarkaaliseen instituutioon. 

Kävin katsomassa erään ystäväni kanssa taannoin Anna Karenina -leffan ja julistin sen jälkeen voimallisesti, että onneksi naisen on nykyään paljon helpompi saada avioero kuin 1800-luvun Venäjällä. Kaverini naureskeli, että onpa romanttista puhetta tuoreelta morsiamelta, mutta olen ehdottomasti edelleen itseni kanssa samaa mieltä. En halua olla naimisissa siksi, että täytyy, vaan siksi, koska haluan. Jos liittomme alkaa ahdistaa julmetusti tulevaisuudessa, ei meidän tarvitse sinnitellä siinä vuosikymmeniä ja katkeroitua maailmaa ja nuoria romantikkoja kohtaan. Nyt ajatus elosta tuon miehen kanssa tuntuu kuitenkin  mainiolta, joten nostakaamme kohta malja sille!

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kesälevotussss

Koska olen oudon verbaliikan ystävä, minulle on tuottanut viime aikoina hupia niinkin arkinen asia kuin yskänlääke. Miespolo, jonka asustaa kanssani, sairastui tyypilliseen opettajatautiin eli hirveään kurkkupöhö-yskä-kuume-hallusinaatio-oksennus-meininkiin juuri, kun oli saanut kokeet pidettyä. (Tyypillinen opettajatauti se on siksi, että opettajat eivät sairastele näemmä koskaan ennen lomaa, ja sitten loman alettua iskee jokin kauhurutto. Puhun myös omasta kokemuksestani.) No, tauti hälveni onneksi unella, lääkkeillä ja sisätylsistelyllä. Yskään lääkäri määräsi miehelleni Levotuss-nimistä yskänlääkettä, joka kuulostaa ihan suomalaiselta sanalta, jota ei ole vielä olemassa. Lääkkeellä ei ole siis mitään tekemistä pohjoisen lääketeollisuuden kanssa vaan sen vaikuttava aineosa on nimeltään levodropropizine.Nyt meille on kehittynyt tapa sipistä toistemme korviin kummina hetkinä yhtäkkiä levotusssssss.

Levotus (ilman brändimäistä kaksoisässää) voisi olla sukua sanoille lepo, levätä ja levoton. Onneksi mieheni yskä on levottunut lääkkeen avulla, ja hän on päässyt onnellisille kesälaitumille lukuun ottamatta paria raivokasta laukkuprojektia, jotka pitäisi saada valmiiksi hetijuurinyt. Minä taas vietän itseni kanssa salaperäistä kirjoituskuukautta, jonka mottona on "määrää, ei laatua". Siksipä voisin kirjoittaa tännekin taas useammin. Tulossa: paljastuksia häävalmisteluista ja kuvia laukkumuseosta!

tiistai 21. toukokuuta 2013

Kävely

Hyvä lukija, nyt haastan sinut. Kävele joskus kaupungilta kotiin. Kävele erityisesti siinä tapauksessa, jos olosuhteesi ovat samat kuin minulla: sinulla on terveet jalat mutta arkista laiskuutta, asut keskustasta 5-10 kilometrin päässä, kuljet sen useimmiten julkisilla kulkuneuvoilla tai autolla ja saman matkan taapertaminen tuntuu ajatuksenakin raskaalta.

Laita jalkaan hyvät kengät. Pukeudu vaatteisiin, joita on helppo lisätä tai keventää. Voit valita kävelypäiväksi esimerkiksi sellaisen, jolloin mieli on maassa ja askel raskas tai sitten sellaisen, jolloin ajatukset lentelevät ympäriinsä kuin pääskyt kesämökin yllä. Kun kävely on kävelty, mielialasi on todennäköisesti muuttunut: into tasoittunut tyyneksi hilpeydeksi ja raukeudeksi; surkeus tyytyväisyyteen siitä, että sai ylitettyä omat rajansa edes tässä asiassa ja tuuletettua vähän päätään.

Pidä silmät ja korvat auki. Käytä niitä.

Kävin itse tänään Gentin keskustassa palauttamassa kirjoja ja päätin kävellä kotiin. Aluksi askel kulki keveästi, lopussa raskaammin, mutta kertaakaan en katunut päätöstäni, vaikka taivaalta tihkutti pientä kylmää vettä. Näin matkan aikana muun muassa seuraavat asiat:
- Pienen valkoisen koiran, joka tuijotti minua ikkunan läpi häkeltymättä ja haukkumatta.
- Vanhan belgialaismiehen, joka huikkasi "Kaunis nainen!", kun painelin menemään kävelyilo naamalla hehkuen.
- Paljon 1900-luvun alun taloja.
- Pikkupojan, jolla oli silmälappu ja joka tuijotti minua koiran tavoin ikkunan läpi. Luulin poikaa jostain kummasta syystä ensin nukeksi ja säikähdin sitten, kun tajusin, että siinä olikin oikea ihminen.
-  Värikkään kukkia pursuavan puutarhan, jonka olin ohittanut bussimatkoilla nopealla vilkaisulla.
- Nunnan bussipysäkillä.
- Yllättävän puiston,  jota olin luullut yksityisalueeksi ja jossa pitää ehdottomasti joskus pistäytyä.

Jos olisin istunut bussissa, olisin nähnyt ehkä toisia asioita: meluavia koululaisia, märän koiran, musiikkisoittimiinsa uppoutuneita teinejä. Erilaisia asioita, ei välttämättä huonompia tai parempia.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kanauutisia

Paljon on ehtinyt tapahtua kanatarhassa sitten viime kertoman. Kaupunkilaistakapihamme perällä on asustellut siis kaksi kanaa, Zout ja Peper eli suola ja pippuri, vanhaa hollantilaista kanarotua. Siellä ne elelivät, nokkivat jyviä ja ruoantähteitä, juoksentelivat ympäriinsä ja lentelivät silloin tällöin aidan yli.


Koska kanalassa olisi ollut tilaa neljällekin kanalle, päätimme hankkia kolmannen. Se oli kaunis ruskea kananen, jonka nimeksi tuli Kaneel. Zout ja Peper olivat kanoiksi aika villinsorttisia, Kaneel taas rauhallinen, ja niin vanhat kanat alkoivat onnettomasti kiusata uutta. On normaalia, että kanat hakevat vähän nokkimajärjestystä, mutta meitä alkoi jo huolestuttaa, koska Kaneel kyhjötti aina yksin, ei muninut ja kurisi haikeasti kanaäänellä nurkkauksessaan, kun Zout ja Peper huitelivat omissa puuhissaan ihan muualla. Kuten koirissa, myös kanaroduissa on eroja, ja vanhat rodut saattavat olla aggressiivisempia kuin yleisemmät munijarodut.

Kanelinvärinen toverimme
Toinen ongelma oli se, että Zout ja Peper jatkoivat edelleen aidan yli lentelyä, vaikka olimme leikanneet siipisulkia. Koska seuraavat lentelyn ehkäisykeinot olisivat olleet epäeettisiä tai hankalasti toteutettavia, päätimme, että kaksikon olisi parasta muutettaa aitaukseen, jossa on enemmän tilaa mellastaa, vähemmän uusia kanoja nokittavaksi ja korkeampi aita.

Koska mieheni vanhemmilla on paljon tilaa kanoille ja Zout ja Peper ovat todistettavasti viihtyneet aiemminkin heidän luonaan pitkiä aikoja, sovimme, että he muuttavat sinne. Niinpä Kaneel jäi elelemään meille rauhassa, kun Zout ja Peper pakattiin autoon ja vietiin maatilalle.

Koska kana viihtyy kuitenkin parhaiten laumassa, tarvittiin Kaneelille kumppaneita ja mieluummin rauhallisempaa sorttia. Niinpä maanantai-iltana ranskaa opiskellessani mies hurautti autolla eräälle lintutilalle ja palasi mukanaan kaksi pahvilaatikkoa.

Ja tällaisia sieltä paljastui:


Etummaisena on ruskea Koekje eli keksi, sen takana taas Kaneel-parka, jonka nokittu selkä näkyy. Onneksi Kaneel on saanut olla uudessa laumassaan rauhassa. Kaneelin vasemmalla puolella on musta Koffie, jonka pää on rajautunut onnettomasti pois kuvasta. (Kanoista on yllättävän hankalaa ottaa tyylikkäistä kuvia.) Mutta mikä on takana oikealla? Onko se harmaantunut Mick Jagger, puudeli vai pölypallo? Vai onko se villakarvajalkaperhonen?

Kuva: Wikipedia
Ei, se on silkkikana!


Sen lisäksi, että silkkikanat pysyvät tuollaisina pieninä, surrealistisina pölypalloina koko ikänsä, ne ovat muutenkin kumma rotu. Niillä on viisi varvasta normaalin neljän sijasta. Normaalin kotkotuksen sijasta silkkikanamme pitää äärimmäisen suloista ruosteista ketjuja muistuttavaa vitinää. Silkkikanoilla on myös se kumma piirre, että ainakin tummien silkkikanojen iho ja myös liha on mustaa. Jos googletatte kuvia sanalla silkey, löytyy kummallisten pörrökanojen lisäksi mustan kanapaistin kuvia, eikä kyse ole kärähtämisestä. Meillä ei ole aikomusta syödä silkkikanaamme emmekä edes kummemmin laske sen munien hyödyntämisen varaan, vaan se on enemmänkin hupina ja sydämensulattajana noiden isompien ystävällisten kanarouvien seassa.

On sillä silmätkin, olen nähnyt ne kerran. 
Silkkikanamme nimi on Ilmatar, koska se on yhtä harmaa kuin keskimääräinen belgialainen sää. Olen iloinen, että belgiaanomies keksi nimen ihan itse kalevalaista mytologiaa hyödyntäen. Tosin täytyy sanoa, että nimisarjasta Kaneel, Koekje, Koffie ja Ilmatar tulee kieltämättä mieleen vanha tarina perheestä, jonka pojille vanhemmat päättivät antaa nimeksi Matteus, Markus, Luukas - ja Pasi.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Ei tällä kertaa Warholin sukua

Selätin tänään yhden pelkoni. Minä, rohkea ja hurja nainen, kävin elämäni ensimmäistä kertaa kampaajalla ulkomailla. Vaikka olen asunut elämästäni yhteensä kaksi ja puoli vuotta muilla mailla vierahilla, olen onnistunut ansiokkaasti välttelemään kampaajia. Olen jopa tarkoituksella hankkinut pidä ja pese -malliin, jolle riittää latvojen leikkaus useamman kuukauden välein. Suomen-lomilla olen suunnannut usein erään pohjoisen pikkukaupungin tutulle kampaajalle, jonka kanssa on käyty latvojen nyrsimisen ohessa läpi koko perheen kuulumiset.

Viime reissullani Suomessa oli kuitenkin pääsiäinen ja kampaamo kiinni, joten kuiviksi rupsahtaneet latvani saivat rehottaa rauhassa. Belgiaan palattuani rohkaistuin ja hankin ajan kotikadullani asuvalta kampaajalta.

En noin yleisesti ottaen todellakaan ajattele, että ei-suomalaisten kädenjälki olisi automaattisesti huonompaa, vaan olen pelännyt kieliongelmien, kulttuuristen kauneuspreferenssien ja hiusten kopeloimisen intiimiyden yhteentörmäystä. Mielessäni on muuan toverin tarina, jolle virolainen kampaaja julisti: "Sinä olet nainen! Sinun täytyy muuttua!", kun ystäväni ei halunnut värjätä hiuksiaan. (Minäkin olen nainen enkä halua muuttua.) Ja myös muuan anekdootti, kerrottu jossain muinaisessa Sinikka ja Tiina Nopolan haastattelussa: toinen Nopolan siskoksista oli Ranskassa ja halusi mustan tukan, mutta sekoitti ranskan valkeaa tarkoittavan sanan blanc ilmeisesti englannin sanaan black ja marssi ulos päässään tyylikkään synkistelytukan sijasta Andy Warhol -pörrö.

Mielikuvissani tapahtuma menee näin: Astun kampaamoon. Mökellän jotain kummallista, joka ei ole oikein englantia eikä hollantia. Kampaaja istuttaa minut tuoliin. Kampaaja ihmettelee ääneen, että oijoi, onpa hassu pohjoismainen ohut vauvantukka, hahahaa! Kaikki muut kampaamon työntekijät kokoontuvat hämmästelemään sitä. Tukkaa harotaan, seuraa yleistä hilpeyttä. Koska hollannintaitoni ovat lamaantuneet enkä saa selitettyä, että ihan vain tasaus tulisi, palaan kotiin päässäni epäsymmetrinen shokkiväreillä tuunattu kukonheltta.

Oikeasti tapahtuma meni näin: Astun kampaamoon. Puhuin ihan kohtuullista hollantia. Kummallakaan ei ollut vaikeuksia ymmärtää, mitä halusin. (Kysyin toki pelkoskenaarion välttämiseksi etukäteen mieheltä, mikä on "latvojen tasaus" hollanniksi.) Kampaaja oli ystävällinen nuori nainen. Ainoa hiuksiani koskeva toteamus oli, että ovat nuo latvat päässeet vähän ohuiksi - ihan hyvä, kun leikataan. Leikkaukseen meni pari hassua minuuttia, jälki oli kelpoa ja koko homma maksoi kymmenen euroa, yli puolet vähemmän kuin yleensä Suomessa.

Tämän kokemuksen rohkaisemana varasin samalle kampaajalle ajan heinäkuulle hääkampaukseen. Sen verran sentään pitää uskaltaa pistää ranttaliksi elämässä.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Polterabend ja muita seikkailuja

Palasin viime yönä Suomesta. Lentokoneesta ulos astuessani vastaan tulvahti Belgian kevät, Suomen raikkautta kukkaisampi ja pehmeämpi ilma. Nyt takapihan narsissit, esikot ja tulppaanit hohtavat keltaisina, punaisina ja oransseina, lämpötila kipusi viikonloppuna yli kahdenkymmenen ja puut ovat silmuista raskaat.

Suomessa, niin koleassa mutta niin rakkaassa, tapahtui muun muassa seuraavia jännyyksiä:

Taivaallinen repolainen huiski Kainuussa hännällään vihreää.


Tapasin sukulaisia ja ystäviä, muun muassa tätini luona erään kissaolennon.


Pääsin kävelemään vetten päällä äitini muinaisissa pilkkihaalareissa. Kovin oli arktista, mutta sentään taivaallinen mollukka soi valoaan palvojalleen.


Helsingissä suoritin tämän polttareiksi kutsutun initaatioriitin ihanien ystävieni seurassa. Päivään sisältyi brunssi, naurujoogatunti Onnellisuusopistolla, kolmen lajin herkkulounas ravintola Juuressa ja lopuksi saunomista.Oi kun sielua ja kehoa ravittiin!

Brunssilla nautittiin juustoja.

Sain myös hääkakun.

Ravintola Juuri tarjoksi alkupalasi sapaksia eli suomalaisia tapaksia.

Ennen saunaa hippaloin Helsingin keskustassa häähörhötin päässäni.

Kun olin Suomessa, P vietti oman pääsiäislomansa Ugandassa. Hän kävi moikkaamassa siellä siskoaan, joka kirjoittaa nyt graduaan siitä, miten entiset ugandalaiset lapsisotilaat ovat sopeutuneet koulutussysteemiin. Tänä aamuna P palasi kotiin, seisoi yhtäkkiä etuovella kumman ruskettuneena ja tuoksui Afrikassa poltetulta puulta, lämpimältä maalta ja vierailta partavesiltä. Viimeisimpään löytyi arkinen selitys: P ja hänen matkatoverinsa eli siskon kumppani joutuivat viettämään paluumatkallaan Arabiemiraatti-välilaskunsa takia tolkuttomasti aikaa lentokentillä, eikä Afrikassakaan kuulemma löytynyt lämpimiä suihkuja kuin kaksi kertaa kahden viikon aikana. Kun miehet huomasivat jossain vaiheessa hygieniapuolen pettävän, he suuntasivat tax free -kauppaan ja suihkivat historiallisen ylhäisön tapaan inhimillisten odööriensä peitoksi miesten parfyymejä. Suihkun puutteesta ja suurista räpisevistä hyönteisistä huolimatta matka oli ikimuistoinen, mutta se onkin jo toinen tarina se.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Murheita

Moi Talvi,

kiitos, kun tulit seuraksemme ja annoit ulkomaan asukinkin nauttia valkoisuudestasi tänä vuonna. Olet kuitenkin suorittanut tehtäväsi jo monin tavoin tolkusti, joten voisit mennä nyt hyvin ansaitulle lomallesi ja antaa Kevään astua työvuoroon.

Yst. terv. "Yksi monien puolesta"

Takapihan maaperästä puskee sentään jotain esiin

Tällaista täällä nyt on, eikä koleutta pääse lämmityksestä huolimatta oikein sisälläkään pakoon, ellei kökötä takkatulen vieressä. Viime vuonna samoihin aikoihin istuimme t-paidat päällä pihalla ja illalla grillasimme ja tuijotimme tähtiä. (Tähtiä emme siis grillanneet.) Nyt pukeudun edelleen takkeihin ja villasukkiin, joissa tuntuu talven tunkkainen paino. 

Toki Belgiassa kevät on silti aikaisemmassa kuin Suomessa. Olenkohan turtumassa siihen? Jos muuttaisiin vaikka Thaimaahan, alkaisinkohan silloin hytistä 20 asteessa?

Talviasia lähinnä harmittaa lievästi, mutta mieheni perhe on kärsinyt oikeastakin surusta menetettyään viikko sitten lemmikkilampaansa ja tämän kolme karitsaa synnytyksessä. Sien-lammas on ollut perheellä viisi vuotta, ja mieheni ja hänen siskonsa pitivät siitä erityistä huolta, koska se poloinen joutui inhimilliselle pulloruokinnalle syntymänsä jälkeen emon hylättyä sen liian vaivan arvoisena. Lampaasta kasvoi tuhti päkä, joka määki möreällä vanhan ukon äänellä. Odotimme kolmea pientä hoikkakoipista otusta loikkimaan kevätlaitumille. Viime tapaamistemme aikoina Sien oli erityisen kesy ja tuli mielellään rapsuteltavaksi - ehkä siksi, koska tiesi saavansa ihmisiltä apua synnytykseensä. Inhimillinen apu ei pystynyt kuitenkaan auttamaan, ei myöskään lääketiede, vaikka mieheni vanhemmat ja eläinlääkäri tekivät parhaansa synnytyksen kanssa ja heräsivät viimeisen tiineysviikon kanssa monta kertaa yössäkin katsomaan, että kaikki olisi kunnossa.

Eipä tullut karitsoja kevätlaitumille, eipä tullut edes niitä kevätlaitumia. 

Lampaista parhain viisi vuotta sitten


lauantai 16. maaliskuuta 2013

Pienyyksiä

Sain taannoin ihanan lahjan, järkkärikameran, ja olen yrittänyt opetella käyttämään sen jännyyksiä viime aikoina. Yksi tavoitteistani on kuvata arkea, koska uskon, että viidenkymmenen vuoden kuluttua minua ei välttämättä kiinnosta niinkään, millainen oli Eiffel-tornin valaistus turistiviikonloppuni aikana Pariisissa vaan ennemminkin se, millainen oli huoneeni, jossa nukuin melkein joka yö, mitä luin, missä kävin päiväkävelyllä, miltä näytti kotikaupunkini keskusta, millaisia vaatteita käytin ja millainen oli takavarastomme pyykkikaaos. (No, viimeisin tuskin kiinnostaa.) Tänään otin kuvia, kun söimme brunssia ja pelasimme Bang!-peliä kylään tulleiden tovereitten seurassa; helmikuussa taas kuljin ympäri taloa flow-tilassa ja kuvasin muun muassa tällaisia:









torstai 7. maaliskuuta 2013

Rajojen yli

En ole koskaan pitänyt itseäni järin rohkeana ihmisenä. Jo muinoin lapsena kaikki uusi oli kummaa ja pelottavaa: pelkäsin naapurin valtavaa lammaskoiraa ja vierastin uusia ihmisiä, olivatpa he sitten lapsia tai aikuisia. Olin myös ujo ja herkkä lapsi, siis sellainen, joka saattoi järkyttyä täysiin itseensä liittymistä asioista ja toisaalta kokea syviä ja komeita tunteita auringonlaskujen, tarinoiden, unien ja klassisen musiikin äärellä. Absurdein lapsuustraumani on se, kun luin siskoni kanssa James Herriotin kissakirjaa, ja törmäsimme ensimmäistä kertaa sfinx-rotuisen karvattoman kissan kuvaan. Säikähdimme kovasti moista kummaa kuvatusta, suljimme kirjan järkyttyneinä ja hyppäsimme huolella sen yli aina seuraavilla lukukerroilla.

Samaan aikaan olen aina ollut kiinnostunut uusista asioista, löytöretkeilyistä, rajojen kokeilemisesta ja elämyksistä. Että sellaisen jännän luonneyhdistelmän sain kannettavaksi. Uusia asioita voi onneksi oppia kirjoista turvallisesti kotisohvalla, mikä onkin tehnyt minusta kirjaston suurkuluttajan, muttei itse elämänkään oppitunteja pidä kaihtaa. Päätinkin jo nuorena, että haluan opiskella joskus ulkomailla, vaikka englannintaitoni perustui koulutunneilla nuokkumisen lisäksi lähinnä Harry Potterien lukemiseen. 

Lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille yksin 20-vuotiaana. Pakotin itseni matkalle, koska jotenkin alitajunnallisesti tiesin, että se olisi hyödyllinen minulle, vaikka ajatuksena se tuntuikin hullulta. Ja hyödyllinen se olikin: tapasin nuoria ympäri maailmaa, hengasimme kahviloissa ja kiertelin taidemuseoita yksin, omasta seurastani nauttien. Sen jälkeen pakotin itseni vaihtoon Hollantiin, ja siitä tuli yksi elämäni parhaista vuosista, vaikka ensimmäisen viikon vietinkin "mitä hittoa minä täällä teen" -tunteen vallassa.

Kun olin viime syksynä työharjoittelussa Hollannissa, päätin laajentaa pelottavien kokemusten sarjaani ja mennä mukaan improteatterikurssille. Englanninkieliselle improteatterikurssille. Vaikka pidänkin kaikkien taidemuotojen katsomisesta ja tekemisestä, viihdyn lavalla mieluiten ison ryhmän, esimerkiksi kuoron kanssa, en yksin hauskuuttamassa muita. Improteatterissa pitääkin kohdata muun muassa seuraavat jännittävyydet:
a) Miten hitossa teen toimivan improteatterikohtauksen?
b) Olenko hauska?
c) Olenko luova?
d) Nauretaanko minulle?
e) Jos minulle nauretaan, onko se sellaista naurua, jota haluan?
f) Entä jos alitajunnastani pulpahtaakin jokin tosi pimeä ja kumma juttu ja sanon sen ääneen, yleisö hiljenee, järkytys leviää kaikkien kasvoille, ja sitten kaikki, yksi kerrallaan, poistuvat ja minut suljetaan sosiaalisesta yhteisöstä ulos?

Siksi istuinkin käytävässä kauhusta jäykkänä ennen ensimmäistä tuntia. Kun tuli esittelykierros, meidän kaikkien piti kertoa kumma fakta itsestämme. "Leikin lapsena Barbie-nukeilla uskonlahkoa", minä kerroin, ja paljastus sai suurta arvonantoa osakseen. Kaksi muutakin tyttöä innostui paljastamaan kumman Barbie-leikkinsä innoittamanani.

Loppujen lopuksi kammottavan jännittävästä improkurssista tuli yksi viime vuoden parhaista asioista. Tutustuin kurssilla mainioihin tyyppeihin, joiden kakkoskurssin esitystä kävin katsomassa viime viikolla. Opin myös kurssilla luovuutta ja rentoutta ja tekniikoita, joita ammatti-improvisoijat käyttävät. Tärkeää on se, ettei yritä olla luova eikä hauska - silloin mennään helposti teennäisyyksiin ja kaksimielisiin vitseihin, jotka hörähdyttävät kerran, mutta joista ei synny sellaista absurdia loistavaa synergiaa kuin impronäyttelijöiden välillä parhaillaan on. Tärkeää on kuunnella vastanäyttelijöitä, tarttua heidän ideoihinsa tuomitsematta niitä ja luoda outo, kiehtova maailma miettimättä liikaa, mikä on kummallista ja mikä mahdollista.

Ennen kurssin loppuesitystä jännitin taas kaameasti, mutta sillä hetkellä, kun astuimme lavalle, oli jännitys tiessään. En esiintynyt yksin vaan aina jonkun kurssikaverini kanssa, ja loimme pieniä uusia näytelmiä, jotka syntyivät, hohtivat hetken ja katosivat sitten. Teimme yhteistyötä. Meille naurettiin. Meille taputettiin. Kukaan ei pöyristynyt eikä kävellyt pois. Myöhemmin sain kehuja toiselta opettajaltani siitä, että heittäydyn rohkeasti ja että keksin loistavan absurdeja mutta tilanteeseen sopivia repliikkejä, mikä on kuulemma harvinainen ja hieno taito. 

Tämän epäsankaritarinan tarkoitus on siis tuoda lohtua kaikille ihmisille, jotka jännittävät uusia kokemuksia mutta joiden veri vetää silti kartoittamattomien alueiden pariin. Nyt kun asun Belgiassa, kaipaan taas uutta luovaa yhteisöä Hollannin teatterikurssini ja Suomen kuoron ja kirjoittajaporukkani lisäksi. En pidä itseäni edelleenkään minään suurena maailmanvalloittajana, mutta haluan laajentaa kokemuspiiriäni. Hollannin puhuminen vieraiden ihmisten kanssa on yhä pelottavaa, mutta puhun silti ja enimmäkseen tulen ymmärretyksi. Tiedän jo nyt, että reagoin usein uusiin asioihin perääntymällä ja "apua, mitähän tästä tulee" -ololla. Olen kuitenkin oppinut sen, että tämä reaktio ei ole mikään syy jättää näitä asioita tekemättä, vaikka pelkoon voikin suhtautua samalla lempeästi ja ymmärtävästi. Joskus, itse asiassa aika useinkin, tuntematon on hyvä paikka elää.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kauhistuksen kanahäkki

Tänään ehdin pohtia moneen kertaan sellaisia ilmauksia kuin kauhistuksen kanahäkki, juosta kuin päätön kana ja kanan lento. Täytyy myöntää, että kananaivot kävi myös mielessä, vaikka se ei olekaan reilua noiden luontokappaleiden kekseliäisyyttä kohtaan.

Palasin viime sunnuntaina belgialaiselta perhepäivälliseltä kotiin sylissäni laatikko, josta kuului vaimeaa kotkotusta. Kanamme - joita kutsutaan nokkela-pokkelasti mustavalkoisuutensa takia nimillä Peper ja Zout eli pippuri ja suola - saapuivat takaisin takapihallemme oltuaan Hollannin-harjoitteluni aikana eli puolisen vuotta evakossa mieheni vanhempien kanatarhassa. Rauha oli maassa ja ruokaa ja uutta juomavettä saatavilla.

Maanantaina huomasimme, että toinen kanoista käppäili pihalla tarhan ulkopuolella. (Täytyy tunnustaa, ettemme tiedä kumpi - emme enää erota niitä toisistaan, koska aluksi laihempi Zout on tervehtynyt ja pulskistunut Peperin veroiseksi.) Mies avasi kanatarhan oven ja juoksi kanan perässä oikeasta kulmasta niin, että kana pinkaisi karkuun ja oviaukosta sisään. Mies selitti maalaispojan elkein, että näin ne saa kätevästi tarhaan koskematta niihin. Jäimme ihmettelemään, miten kana oli karannut - aidanko raoista pujahtamalla?

Tässä välissä täytyy kertoa vähän kanojemme käyttäytymisestä. Vaikka olemme kohdelleet kanojamme hyvin, niillä on ruokaa ja paljon liikkumatilaa, jostain syystä ne menevät sekaisin, jos ihminen käveleekään lähelle tai jos varsinkaan joku koskee niihin. Mieheni vanhempien kanoista on tullut samanlaisella kasvatuksella ja ihmisaltistuksella leppoisia maalaiskanoja, jotka antavat ottaa itsensä syliin ja melkein näyttävät viihtyvänkin siellä. Paha vain, että villikanojemme ruoansaanti on riippuvainen on meistä kaameista ihmishajuisista jättiläisistä, joten meidän täytyy häiritä niiden rauhaa ainakin kerran päivässä. Ruokahetkistä kanat selviävät hetkellisellä piilottelulla, mutta muutosta uuteen paikkaan tai mahdollisista terveystarkastuksista tulee yleensä traumaattinen show.

Kun menin viemään tiistaiaamuna kanoille ruokaa, toinen kanoista käppäili taas onnellisesti pihalla aidan väärällä puolella. Ei siinä mitään, mutta aidat naapureiden puolelle eivät ole tiiviit eivätkä niistä kaikki varmasti tiiviit kadulle päin. En halunnut saattaa kanaa vaaraan enkä halunnut myöskään sen liittyvän paikalliseen villikanajengiin (täällä on oikeasti sellainen, peräisin karanneista kotikanoista), joten yritin saada sen aitaukseen maalaispoikatempulla. Mutta kanapa ei totellut. Se kirmasi iloisesti tarhan ohi, ja kun yritin tulla perässä, se jatkoi taas toiseen suuntaan. Lopulta se huomasi saman kuin minä - että aidat naapureiden pihoille eivät todellakaan ole tiiviit - ja pujahti pensasaidan raosta toiselle puolelle. 

Mietin, miten muotoilla naapurin eläkeläispariskunnalle hollanniksi lause: "Anteeksi, mutta kanamme karkasi pihallenne, toivottavasti se ei syö istutuksianne." Helppo homma. Mutta kun kana oli ensin lymyillyt naapurin autuaalla pihalla, se palasi takaisin omalleen. Silloin yritin taas kokeilla saartotaktiikkaa, jolloin koko kuvio toistui da capo al fine ja päättyi taas naapurin pihalle livahtamiseen (kanan) ja suomenkieliseen kiroiluun (minun). Tällä kertaa seurasin perässä, koska koin olevani henkisesti tarpeeksi vahva mahdolliseen hollanninkieliseen kana- small talkiin. Hölkötin kanan perässä tarkoituksena saada se pujahtamaan aidan raosta omalle pihallemme, mutta sepä lensikin sinne sulavasti kaksimetrisen aidan yli.

Näin siis selvisi se, miten kanamme pääsevät karkuun. Näemmä evakkoaikana tuli opittua uusia taitoja.

Kuvan rauhallinen sylikana ei liity tapaukseen.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Avioliiton järjestely belgialaiseen tapaan, osa 1

Muutin Belgiaan syksyllä 2011. Päätimme saman tien, että virallistamme suhteemme avoliitoksi, koska siitä oli meille verotuksellista hyötyä. (Verotuksellinen hyöty on romanttista! Pystyy ostamaan enemmän suklaata ja kynttilöitä ja elokuvalippuja.) Belgiassa siis saman talouden jakavat vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät ole automaattisesti avoliitossa keskenään, toisin kuin Suomessa, vaan asia pitää hoitaa käymällä maistraatissa. 

Päästäkseni avoliittoon meidän piti todistaa, että
- en ole salaa naimisissa Suomessa. Englanninkielinen dokumentti apostillen kanssa Suomen maistraatista riitti.
- en ole salaa naimisissa Hollannissa, koska asuin siellä Erasmus-vaihtoni ajan. Jälkimmäinen osoittautui monimutkaiseksi, koska en ollut koskaan laiskuuksissani rekisteröitynyt Hollantiin. Niinpä jouduimme käyttämään tästä todisteena hollantilaisen maistraattityypin vastaussähköpostia, jossa luki: "Henkilö M. H. ei ole koskaan ollut meidän kirjoissamme emmekä tiedä hänestä mitään." Onneksi siihen ei ollut lisätty perään silmänpyörityshymiötä.

Sen lisäksi tarvitsin oleskeluluvan. Oleskeluluvan voi saada töiden tai opiskelujen perusteella, mutta koska tein silloin freelancer-hommia Suomeen ja olin suomalaisen yliopiston kirjoilla, ei näistä ollut kohdallani hyötyä. Siksi otinkin käyttöön kolmannen vaihtoehdon: minun piti todistaa, että olin ollut vähintään kaksi vuotta parisuhteessa paikallisen kanssa. Ja miten todistaminen sitten tapahtui? Meidän piti printata sähköpostejamme, valokuviamme ja muita dokumentteja, jotka todistivat asian. Onneksi emme olleet lentolippunsa sähköpostista deletoiva pariskunta, joka kommunikoi aina Skype-puhelimen kautta. Siispä veimme Belgian maistraattiin lentolippuja, valokuvia ja ei-liian-imeliä-ja-noloja sähköposteja. Jos joku pariskunta on meitä rohkeampi, tässä olisi hyvä tilaisuus aiheuttaa valokuva- ja sähköposti- ynnä muulla intiimimateriaalilla maistraattiin punastuksia, naureskeluja ja kahvipöytäkeskusteluja. Lupaan tarjota belgialaisoluen heille, jotka niin tekevät.

Nyt kun olemme menossa naimisiin ensi kesänä, meidän on täytynyt tehdä tähän mennessä seuraavat toimenpiteet:

- olemme varanneet vihkimispaikan ja juhlateltan.
- olen käynyt häämessuilla, josta en löytänyt yhtään juuri-minun-tyylistäni häämekkoa, mutta sen sijaan silmäniloksi kosolti miesten 1800-luvun henkisiä dandypukuja, mikä suureksi eduksi häämessuille laskettakoon.
- olen hankkinut Suomen maistraatista taas todistuksen siitä, etten ole, minä ryökäle, mennyt salaa naimisiin Suomessa toisen kanssa belgialaisen avoliittoni aikana. Koska tiesin etukäteen, että todistus pitää käännättää hollanniksi, hankin suuressa viisaudessani ja riemussani sen ranskankielisenä, koska sen saa Suomen maistraatista täten käännettynä lisämaksua vastaan. Mieheni nimittäin tiesi, että Flanderissa voi käännättää ilmaiseksi virallisia ranskankielisiä dokumentteja hollanniksi. Mutta voi nurpio! Suomen maistraatista saamassa paperissani on kaiken ranskan keskellä epäonninen suomenkielinen sana, nimittäin HELSINGIN MAISTRAATTI. Paniiieek! Me ei täällä Belgiassa jummarreta mitä se tarkoittaa! Tästä syystä - ja parin muun vastaavan suomenkielisen virastonimen takia - meidän pitää käännättää koko dokumentti, kaksi sivua, täällä uudelleen virallisella kääntäjällä. Yhden sivun kääntömaksu on ainakin parikymppiä, joten kääntäjä tienaa luultavasti uransa korkeimman palkan per sana.

Onneksi häät ovat vasta kesällä, jos tulee muita yllätyksiä matkaan.

Jännitysnäytelmän edelliset osat:
Avoliitto belgialaiseen tapaan, osa 1
Avoliitto belgialaiseen tapaan, osa 2

tiistai 22. tammikuuta 2013

Jälkiä

Millaiset jäljet haluaisit jättää maailmaan? Siron pitsikuvion niin kuin lentoon pyrähtävä pikkulintu, hupaisat räpylänjäljet niin kuin sorsa vai varmat ja päättäväiset polkuanturakuviot niin kuin koira?







Ajattelin tänään puistossa kävellessäni ja jälkiä kuvatessani setääni, joka menehtyi eilen pitkän sairastelun jälkeen. Muistan hänet miehenä, joka toi meille usein omenoita, kun olin nuorempi. Hän asui Etelä-Suomessa ja me niin pohjoisessa, että siellä omenat hädin tuskin kasvoivat. Omenoissa maistui mystinen etelä, lauhempi ilma ja lämpimämpi syksy. Se ei ole ehkä suurin jälki, jonka hän on jättänyt maailmaan, mutta arvokas sekin.

Ajattelin myös mieheni sukua: isoisää, joka on ollut viime aikoina sairaalassa ja kolmea uutta vauvaa, joista kaksi ilmestyi maailmaan ennen vuodenvaihdetta, yksi taas viime viikolla. Toivon, että he jättävät maailmaan yhtä luovan jäljen kuin isoisoisänsä, joka heillä on ollut vielä kunnia tavata.


torstai 10. tammikuuta 2013

Taiteiden isäntä kiittää ja kumartaa

Uutta vuotta, ystävät! Mainio työharjoitteluni Hollannissa loppui surrealistiseen joulukuiseen viikkoon, jonka aikana tanssin aamuneljään saksalaiskekkereissä, kohtasin öisen joulutorin ja pistäydyin Emmenin eläintarhassa ja perhospuutarhassa. Perhuspuutarha oli jännittävä kokemus, koska pelkään perhosia. (Ja kyllä, tiedän, että "ei ne nyt mitään pahaa tee!!!" ja olen kuullut sen aika monesti, mutta kuvitelkaa paksurunkoisen yöperhosen karvajalkojen hipsutus paljaalla ihollanne, niin ymmärrätte. Pelot eivät ole rationaalisia.) Halusin kuitenkin ylittää fobiani ja kuljin eksoottisen, perhosia kuhisevan huoneen läpi. Ainoa keino, jolla pystyin suoritukseen, oli se, että P käveli koko ajan takanani ja piteli minusta kiinni. Perhoset olivat kauniita kyllä, eksoottisia ja välkehtiviä, mutta niitä oli kamalan paljon. Jossain vaiheessa jokin laskeutui hiuksistoonikin, hyrrrr, mutta kaikkein pelottavimpia ja ehkä kiehtovimpiakin olivat hillittömän suuret tummasiipiset perhoset, jotka kökkivät imemässä hedelmiä ruokapaikoillaan.

Kävin katsomassa myös ihanan irlantilaisen Anúna-lauluryhmän konserttia. Sen jälkeen väsyneessä ja muuttotunkkaisessa päässäni soi tämä kappale viikon, mikä on sikäli hyvä saavutus, että kuoro ei edes laulanut sitä konsertissa:


Syksy kului loppujen lopuksi kauhean nopeasti, ja olisin halunnut tehdä paljon juttuja, joita en ehtinyt nyt, kuten tavata Hollannissa asuvia bloggaajia, käydä enemmän keikoilla ja museoissa, pistäytyä ihastelemassa lähellä olevan saaren karunkaunista luontoa ja jatkaa improteatterin opiskelua. Nyt olen ollut Suomessa ja miettinyt tulevaisuuttani. Vuosi 2013 on häitä lukuun ottamatta vielä tyhjä lehti, mikä on kiehtovaa ja pelottavaa. Olen nyt myös filosofian maisteri, master of arts elikkä taiteiden isäntä, kuten sen mieluusti käännän. Sain todistukseni joulukuun lopulla ja kummallisen yhteensattuman kautta ensimmäinen kouluopettajani sattui paikalle yleisöön. Mahtava yhteensattuma, koska koulu ja opettaja olivat yli 500 kilometrin päästä Helsingissä ja näimme viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten. Riemuitsimme yhdessä tuoreista maistereista, joista muuan oli hänen lähisukulaisensa, ja totesimme, että opettajani on ollut täten läsnä ensimmäisenä ja viimeisenä koulupäivänäni ikinä. Ympyrä on sulkeutunut.

Satakieli antoi minulle taannoin (lue: syyskuussa) haasteen, jossa kohotetaan malja ihanille asioille. Koska olen tapani mukaan aina yhtä ajoissa (kröhöm), kohotan maljan nyt, koska syytä on.

Kohotan maljan siis...

1. ...ihmisille, tutuille ja vanhoille, sukulaisille ja ystäville ja niille, jotka tapaan vain hetken vaikka bussissa muutaman ystävällisen vaihdetun sanan verran mutta jotka rikastuttavat jotenkin maailmaa olemassaolollaan.

2. ...taiteelle. Niin kauan, kun maailmassa on hyviä katsomattomia elokuvia tai kuuntelemattomia musiikkikappaleita tai luettavia kirjoja, on jäljellä iloa ja toivoa. (Ja sinä hetkenä, kun ne loppuvat, voin palata takaisin vanhoihin hyviin suosikkeihini.)

3. ...ruoalle. Olen kaamea vatsanpalvoja. Söin tänään pastaa itse tekemäni pesto-punasipuli-tomaatti-halloumijuustokastikkeen kanssa, ja perskule, kun oli hyvää. Onneksi olen menossa naimisiin miehen kanssa, joka on paitsi kulinaristi myös mestarikokki.

4. ...luonnolle. Metsille, puistoille, eläimistölle, asfaltin raosta tunkeville voikukille. Kanoille! Pelottaville suurille eksoottisille perhosillekin.

5. ...oppimiselle. Jos kaikki muu hupi on kadonnut elämästä, jäljellä on aina oppiminen. Yliopistossa, yksikseen kirjoja lukemalla, elämänkoulussa, missä vain.

En lykkää haastetta eteenpäin kenellekään, tehköön ken haluaa. Sen sijaan tarjoan teille virtuaalisia kukkia, samppanjaa ja macaron-leivoksia. Suosittelen maisteriutumista kaikille, jotka sitä kohti pyrkivät!