keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kauhistuksen kanahäkki

Tänään ehdin pohtia moneen kertaan sellaisia ilmauksia kuin kauhistuksen kanahäkki, juosta kuin päätön kana ja kanan lento. Täytyy myöntää, että kananaivot kävi myös mielessä, vaikka se ei olekaan reilua noiden luontokappaleiden kekseliäisyyttä kohtaan.

Palasin viime sunnuntaina belgialaiselta perhepäivälliseltä kotiin sylissäni laatikko, josta kuului vaimeaa kotkotusta. Kanamme - joita kutsutaan nokkela-pokkelasti mustavalkoisuutensa takia nimillä Peper ja Zout eli pippuri ja suola - saapuivat takaisin takapihallemme oltuaan Hollannin-harjoitteluni aikana eli puolisen vuotta evakossa mieheni vanhempien kanatarhassa. Rauha oli maassa ja ruokaa ja uutta juomavettä saatavilla.

Maanantaina huomasimme, että toinen kanoista käppäili pihalla tarhan ulkopuolella. (Täytyy tunnustaa, ettemme tiedä kumpi - emme enää erota niitä toisistaan, koska aluksi laihempi Zout on tervehtynyt ja pulskistunut Peperin veroiseksi.) Mies avasi kanatarhan oven ja juoksi kanan perässä oikeasta kulmasta niin, että kana pinkaisi karkuun ja oviaukosta sisään. Mies selitti maalaispojan elkein, että näin ne saa kätevästi tarhaan koskematta niihin. Jäimme ihmettelemään, miten kana oli karannut - aidanko raoista pujahtamalla?

Tässä välissä täytyy kertoa vähän kanojemme käyttäytymisestä. Vaikka olemme kohdelleet kanojamme hyvin, niillä on ruokaa ja paljon liikkumatilaa, jostain syystä ne menevät sekaisin, jos ihminen käveleekään lähelle tai jos varsinkaan joku koskee niihin. Mieheni vanhempien kanoista on tullut samanlaisella kasvatuksella ja ihmisaltistuksella leppoisia maalaiskanoja, jotka antavat ottaa itsensä syliin ja melkein näyttävät viihtyvänkin siellä. Paha vain, että villikanojemme ruoansaanti on riippuvainen on meistä kaameista ihmishajuisista jättiläisistä, joten meidän täytyy häiritä niiden rauhaa ainakin kerran päivässä. Ruokahetkistä kanat selviävät hetkellisellä piilottelulla, mutta muutosta uuteen paikkaan tai mahdollisista terveystarkastuksista tulee yleensä traumaattinen show.

Kun menin viemään tiistaiaamuna kanoille ruokaa, toinen kanoista käppäili taas onnellisesti pihalla aidan väärällä puolella. Ei siinä mitään, mutta aidat naapureiden puolelle eivät ole tiiviit eivätkä niistä kaikki varmasti tiiviit kadulle päin. En halunnut saattaa kanaa vaaraan enkä halunnut myöskään sen liittyvän paikalliseen villikanajengiin (täällä on oikeasti sellainen, peräisin karanneista kotikanoista), joten yritin saada sen aitaukseen maalaispoikatempulla. Mutta kanapa ei totellut. Se kirmasi iloisesti tarhan ohi, ja kun yritin tulla perässä, se jatkoi taas toiseen suuntaan. Lopulta se huomasi saman kuin minä - että aidat naapureiden pihoille eivät todellakaan ole tiiviit - ja pujahti pensasaidan raosta toiselle puolelle. 

Mietin, miten muotoilla naapurin eläkeläispariskunnalle hollanniksi lause: "Anteeksi, mutta kanamme karkasi pihallenne, toivottavasti se ei syö istutuksianne." Helppo homma. Mutta kun kana oli ensin lymyillyt naapurin autuaalla pihalla, se palasi takaisin omalleen. Silloin yritin taas kokeilla saartotaktiikkaa, jolloin koko kuvio toistui da capo al fine ja päättyi taas naapurin pihalle livahtamiseen (kanan) ja suomenkieliseen kiroiluun (minun). Tällä kertaa seurasin perässä, koska koin olevani henkisesti tarpeeksi vahva mahdolliseen hollanninkieliseen kana- small talkiin. Hölkötin kanan perässä tarkoituksena saada se pujahtamaan aidan raosta omalle pihallemme, mutta sepä lensikin sinne sulavasti kaksimetrisen aidan yli.

Näin siis selvisi se, miten kanamme pääsevät karkuun. Näemmä evakkoaikana tuli opittua uusia taitoja.

Kuvan rauhallinen sylikana ei liity tapaukseen.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Avioliiton järjestely belgialaiseen tapaan, osa 1

Muutin Belgiaan syksyllä 2011. Päätimme saman tien, että virallistamme suhteemme avoliitoksi, koska siitä oli meille verotuksellista hyötyä. (Verotuksellinen hyöty on romanttista! Pystyy ostamaan enemmän suklaata ja kynttilöitä ja elokuvalippuja.) Belgiassa siis saman talouden jakavat vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät ole automaattisesti avoliitossa keskenään, toisin kuin Suomessa, vaan asia pitää hoitaa käymällä maistraatissa. 

Päästäkseni avoliittoon meidän piti todistaa, että
- en ole salaa naimisissa Suomessa. Englanninkielinen dokumentti apostillen kanssa Suomen maistraatista riitti.
- en ole salaa naimisissa Hollannissa, koska asuin siellä Erasmus-vaihtoni ajan. Jälkimmäinen osoittautui monimutkaiseksi, koska en ollut koskaan laiskuuksissani rekisteröitynyt Hollantiin. Niinpä jouduimme käyttämään tästä todisteena hollantilaisen maistraattityypin vastaussähköpostia, jossa luki: "Henkilö M. H. ei ole koskaan ollut meidän kirjoissamme emmekä tiedä hänestä mitään." Onneksi siihen ei ollut lisätty perään silmänpyörityshymiötä.

Sen lisäksi tarvitsin oleskeluluvan. Oleskeluluvan voi saada töiden tai opiskelujen perusteella, mutta koska tein silloin freelancer-hommia Suomeen ja olin suomalaisen yliopiston kirjoilla, ei näistä ollut kohdallani hyötyä. Siksi otinkin käyttöön kolmannen vaihtoehdon: minun piti todistaa, että olin ollut vähintään kaksi vuotta parisuhteessa paikallisen kanssa. Ja miten todistaminen sitten tapahtui? Meidän piti printata sähköpostejamme, valokuviamme ja muita dokumentteja, jotka todistivat asian. Onneksi emme olleet lentolippunsa sähköpostista deletoiva pariskunta, joka kommunikoi aina Skype-puhelimen kautta. Siispä veimme Belgian maistraattiin lentolippuja, valokuvia ja ei-liian-imeliä-ja-noloja sähköposteja. Jos joku pariskunta on meitä rohkeampi, tässä olisi hyvä tilaisuus aiheuttaa valokuva- ja sähköposti- ynnä muulla intiimimateriaalilla maistraattiin punastuksia, naureskeluja ja kahvipöytäkeskusteluja. Lupaan tarjota belgialaisoluen heille, jotka niin tekevät.

Nyt kun olemme menossa naimisiin ensi kesänä, meidän on täytynyt tehdä tähän mennessä seuraavat toimenpiteet:

- olemme varanneet vihkimispaikan ja juhlateltan.
- olen käynyt häämessuilla, josta en löytänyt yhtään juuri-minun-tyylistäni häämekkoa, mutta sen sijaan silmäniloksi kosolti miesten 1800-luvun henkisiä dandypukuja, mikä suureksi eduksi häämessuille laskettakoon.
- olen hankkinut Suomen maistraatista taas todistuksen siitä, etten ole, minä ryökäle, mennyt salaa naimisiin Suomessa toisen kanssa belgialaisen avoliittoni aikana. Koska tiesin etukäteen, että todistus pitää käännättää hollanniksi, hankin suuressa viisaudessani ja riemussani sen ranskankielisenä, koska sen saa Suomen maistraatista täten käännettynä lisämaksua vastaan. Mieheni nimittäin tiesi, että Flanderissa voi käännättää ilmaiseksi virallisia ranskankielisiä dokumentteja hollanniksi. Mutta voi nurpio! Suomen maistraatista saamassa paperissani on kaiken ranskan keskellä epäonninen suomenkielinen sana, nimittäin HELSINGIN MAISTRAATTI. Paniiieek! Me ei täällä Belgiassa jummarreta mitä se tarkoittaa! Tästä syystä - ja parin muun vastaavan suomenkielisen virastonimen takia - meidän pitää käännättää koko dokumentti, kaksi sivua, täällä uudelleen virallisella kääntäjällä. Yhden sivun kääntömaksu on ainakin parikymppiä, joten kääntäjä tienaa luultavasti uransa korkeimman palkan per sana.

Onneksi häät ovat vasta kesällä, jos tulee muita yllätyksiä matkaan.

Jännitysnäytelmän edelliset osat:
Avoliitto belgialaiseen tapaan, osa 1
Avoliitto belgialaiseen tapaan, osa 2