tiistai 26. maaliskuuta 2013

Murheita

Moi Talvi,

kiitos, kun tulit seuraksemme ja annoit ulkomaan asukinkin nauttia valkoisuudestasi tänä vuonna. Olet kuitenkin suorittanut tehtäväsi jo monin tavoin tolkusti, joten voisit mennä nyt hyvin ansaitulle lomallesi ja antaa Kevään astua työvuoroon.

Yst. terv. "Yksi monien puolesta"

Takapihan maaperästä puskee sentään jotain esiin

Tällaista täällä nyt on, eikä koleutta pääse lämmityksestä huolimatta oikein sisälläkään pakoon, ellei kökötä takkatulen vieressä. Viime vuonna samoihin aikoihin istuimme t-paidat päällä pihalla ja illalla grillasimme ja tuijotimme tähtiä. (Tähtiä emme siis grillanneet.) Nyt pukeudun edelleen takkeihin ja villasukkiin, joissa tuntuu talven tunkkainen paino. 

Toki Belgiassa kevät on silti aikaisemmassa kuin Suomessa. Olenkohan turtumassa siihen? Jos muuttaisiin vaikka Thaimaahan, alkaisinkohan silloin hytistä 20 asteessa?

Talviasia lähinnä harmittaa lievästi, mutta mieheni perhe on kärsinyt oikeastakin surusta menetettyään viikko sitten lemmikkilampaansa ja tämän kolme karitsaa synnytyksessä. Sien-lammas on ollut perheellä viisi vuotta, ja mieheni ja hänen siskonsa pitivät siitä erityistä huolta, koska se poloinen joutui inhimilliselle pulloruokinnalle syntymänsä jälkeen emon hylättyä sen liian vaivan arvoisena. Lampaasta kasvoi tuhti päkä, joka määki möreällä vanhan ukon äänellä. Odotimme kolmea pientä hoikkakoipista otusta loikkimaan kevätlaitumille. Viime tapaamistemme aikoina Sien oli erityisen kesy ja tuli mielellään rapsuteltavaksi - ehkä siksi, koska tiesi saavansa ihmisiltä apua synnytykseensä. Inhimillinen apu ei pystynyt kuitenkaan auttamaan, ei myöskään lääketiede, vaikka mieheni vanhemmat ja eläinlääkäri tekivät parhaansa synnytyksen kanssa ja heräsivät viimeisen tiineysviikon kanssa monta kertaa yössäkin katsomaan, että kaikki olisi kunnossa.

Eipä tullut karitsoja kevätlaitumille, eipä tullut edes niitä kevätlaitumia. 

Lampaista parhain viisi vuotta sitten


lauantai 16. maaliskuuta 2013

Pienyyksiä

Sain taannoin ihanan lahjan, järkkärikameran, ja olen yrittänyt opetella käyttämään sen jännyyksiä viime aikoina. Yksi tavoitteistani on kuvata arkea, koska uskon, että viidenkymmenen vuoden kuluttua minua ei välttämättä kiinnosta niinkään, millainen oli Eiffel-tornin valaistus turistiviikonloppuni aikana Pariisissa vaan ennemminkin se, millainen oli huoneeni, jossa nukuin melkein joka yö, mitä luin, missä kävin päiväkävelyllä, miltä näytti kotikaupunkini keskusta, millaisia vaatteita käytin ja millainen oli takavarastomme pyykkikaaos. (No, viimeisin tuskin kiinnostaa.) Tänään otin kuvia, kun söimme brunssia ja pelasimme Bang!-peliä kylään tulleiden tovereitten seurassa; helmikuussa taas kuljin ympäri taloa flow-tilassa ja kuvasin muun muassa tällaisia:









torstai 7. maaliskuuta 2013

Rajojen yli

En ole koskaan pitänyt itseäni järin rohkeana ihmisenä. Jo muinoin lapsena kaikki uusi oli kummaa ja pelottavaa: pelkäsin naapurin valtavaa lammaskoiraa ja vierastin uusia ihmisiä, olivatpa he sitten lapsia tai aikuisia. Olin myös ujo ja herkkä lapsi, siis sellainen, joka saattoi järkyttyä täysiin itseensä liittymistä asioista ja toisaalta kokea syviä ja komeita tunteita auringonlaskujen, tarinoiden, unien ja klassisen musiikin äärellä. Absurdein lapsuustraumani on se, kun luin siskoni kanssa James Herriotin kissakirjaa, ja törmäsimme ensimmäistä kertaa sfinx-rotuisen karvattoman kissan kuvaan. Säikähdimme kovasti moista kummaa kuvatusta, suljimme kirjan järkyttyneinä ja hyppäsimme huolella sen yli aina seuraavilla lukukerroilla.

Samaan aikaan olen aina ollut kiinnostunut uusista asioista, löytöretkeilyistä, rajojen kokeilemisesta ja elämyksistä. Että sellaisen jännän luonneyhdistelmän sain kannettavaksi. Uusia asioita voi onneksi oppia kirjoista turvallisesti kotisohvalla, mikä onkin tehnyt minusta kirjaston suurkuluttajan, muttei itse elämänkään oppitunteja pidä kaihtaa. Päätinkin jo nuorena, että haluan opiskella joskus ulkomailla, vaikka englannintaitoni perustui koulutunneilla nuokkumisen lisäksi lähinnä Harry Potterien lukemiseen. 

Lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille yksin 20-vuotiaana. Pakotin itseni matkalle, koska jotenkin alitajunnallisesti tiesin, että se olisi hyödyllinen minulle, vaikka ajatuksena se tuntuikin hullulta. Ja hyödyllinen se olikin: tapasin nuoria ympäri maailmaa, hengasimme kahviloissa ja kiertelin taidemuseoita yksin, omasta seurastani nauttien. Sen jälkeen pakotin itseni vaihtoon Hollantiin, ja siitä tuli yksi elämäni parhaista vuosista, vaikka ensimmäisen viikon vietinkin "mitä hittoa minä täällä teen" -tunteen vallassa.

Kun olin viime syksynä työharjoittelussa Hollannissa, päätin laajentaa pelottavien kokemusten sarjaani ja mennä mukaan improteatterikurssille. Englanninkieliselle improteatterikurssille. Vaikka pidänkin kaikkien taidemuotojen katsomisesta ja tekemisestä, viihdyn lavalla mieluiten ison ryhmän, esimerkiksi kuoron kanssa, en yksin hauskuuttamassa muita. Improteatterissa pitääkin kohdata muun muassa seuraavat jännittävyydet:
a) Miten hitossa teen toimivan improteatterikohtauksen?
b) Olenko hauska?
c) Olenko luova?
d) Nauretaanko minulle?
e) Jos minulle nauretaan, onko se sellaista naurua, jota haluan?
f) Entä jos alitajunnastani pulpahtaakin jokin tosi pimeä ja kumma juttu ja sanon sen ääneen, yleisö hiljenee, järkytys leviää kaikkien kasvoille, ja sitten kaikki, yksi kerrallaan, poistuvat ja minut suljetaan sosiaalisesta yhteisöstä ulos?

Siksi istuinkin käytävässä kauhusta jäykkänä ennen ensimmäistä tuntia. Kun tuli esittelykierros, meidän kaikkien piti kertoa kumma fakta itsestämme. "Leikin lapsena Barbie-nukeilla uskonlahkoa", minä kerroin, ja paljastus sai suurta arvonantoa osakseen. Kaksi muutakin tyttöä innostui paljastamaan kumman Barbie-leikkinsä innoittamanani.

Loppujen lopuksi kammottavan jännittävästä improkurssista tuli yksi viime vuoden parhaista asioista. Tutustuin kurssilla mainioihin tyyppeihin, joiden kakkoskurssin esitystä kävin katsomassa viime viikolla. Opin myös kurssilla luovuutta ja rentoutta ja tekniikoita, joita ammatti-improvisoijat käyttävät. Tärkeää on se, ettei yritä olla luova eikä hauska - silloin mennään helposti teennäisyyksiin ja kaksimielisiin vitseihin, jotka hörähdyttävät kerran, mutta joista ei synny sellaista absurdia loistavaa synergiaa kuin impronäyttelijöiden välillä parhaillaan on. Tärkeää on kuunnella vastanäyttelijöitä, tarttua heidän ideoihinsa tuomitsematta niitä ja luoda outo, kiehtova maailma miettimättä liikaa, mikä on kummallista ja mikä mahdollista.

Ennen kurssin loppuesitystä jännitin taas kaameasti, mutta sillä hetkellä, kun astuimme lavalle, oli jännitys tiessään. En esiintynyt yksin vaan aina jonkun kurssikaverini kanssa, ja loimme pieniä uusia näytelmiä, jotka syntyivät, hohtivat hetken ja katosivat sitten. Teimme yhteistyötä. Meille naurettiin. Meille taputettiin. Kukaan ei pöyristynyt eikä kävellyt pois. Myöhemmin sain kehuja toiselta opettajaltani siitä, että heittäydyn rohkeasti ja että keksin loistavan absurdeja mutta tilanteeseen sopivia repliikkejä, mikä on kuulemma harvinainen ja hieno taito. 

Tämän epäsankaritarinan tarkoitus on siis tuoda lohtua kaikille ihmisille, jotka jännittävät uusia kokemuksia mutta joiden veri vetää silti kartoittamattomien alueiden pariin. Nyt kun asun Belgiassa, kaipaan taas uutta luovaa yhteisöä Hollannin teatterikurssini ja Suomen kuoron ja kirjoittajaporukkani lisäksi. En pidä itseäni edelleenkään minään suurena maailmanvalloittajana, mutta haluan laajentaa kokemuspiiriäni. Hollannin puhuminen vieraiden ihmisten kanssa on yhä pelottavaa, mutta puhun silti ja enimmäkseen tulen ymmärretyksi. Tiedän jo nyt, että reagoin usein uusiin asioihin perääntymällä ja "apua, mitähän tästä tulee" -ololla. Olen kuitenkin oppinut sen, että tämä reaktio ei ole mikään syy jättää näitä asioita tekemättä, vaikka pelkoon voikin suhtautua samalla lempeästi ja ymmärtävästi. Joskus, itse asiassa aika useinkin, tuntematon on hyvä paikka elää.