torstai 7. maaliskuuta 2013

Rajojen yli

En ole koskaan pitänyt itseäni järin rohkeana ihmisenä. Jo muinoin lapsena kaikki uusi oli kummaa ja pelottavaa: pelkäsin naapurin valtavaa lammaskoiraa ja vierastin uusia ihmisiä, olivatpa he sitten lapsia tai aikuisia. Olin myös ujo ja herkkä lapsi, siis sellainen, joka saattoi järkyttyä täysiin itseensä liittymistä asioista ja toisaalta kokea syviä ja komeita tunteita auringonlaskujen, tarinoiden, unien ja klassisen musiikin äärellä. Absurdein lapsuustraumani on se, kun luin siskoni kanssa James Herriotin kissakirjaa, ja törmäsimme ensimmäistä kertaa sfinx-rotuisen karvattoman kissan kuvaan. Säikähdimme kovasti moista kummaa kuvatusta, suljimme kirjan järkyttyneinä ja hyppäsimme huolella sen yli aina seuraavilla lukukerroilla.

Samaan aikaan olen aina ollut kiinnostunut uusista asioista, löytöretkeilyistä, rajojen kokeilemisesta ja elämyksistä. Että sellaisen jännän luonneyhdistelmän sain kannettavaksi. Uusia asioita voi onneksi oppia kirjoista turvallisesti kotisohvalla, mikä onkin tehnyt minusta kirjaston suurkuluttajan, muttei itse elämänkään oppitunteja pidä kaihtaa. Päätinkin jo nuorena, että haluan opiskella joskus ulkomailla, vaikka englannintaitoni perustui koulutunneilla nuokkumisen lisäksi lähinnä Harry Potterien lukemiseen. 

Lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille yksin 20-vuotiaana. Pakotin itseni matkalle, koska jotenkin alitajunnallisesti tiesin, että se olisi hyödyllinen minulle, vaikka ajatuksena se tuntuikin hullulta. Ja hyödyllinen se olikin: tapasin nuoria ympäri maailmaa, hengasimme kahviloissa ja kiertelin taidemuseoita yksin, omasta seurastani nauttien. Sen jälkeen pakotin itseni vaihtoon Hollantiin, ja siitä tuli yksi elämäni parhaista vuosista, vaikka ensimmäisen viikon vietinkin "mitä hittoa minä täällä teen" -tunteen vallassa.

Kun olin viime syksynä työharjoittelussa Hollannissa, päätin laajentaa pelottavien kokemusten sarjaani ja mennä mukaan improteatterikurssille. Englanninkieliselle improteatterikurssille. Vaikka pidänkin kaikkien taidemuotojen katsomisesta ja tekemisestä, viihdyn lavalla mieluiten ison ryhmän, esimerkiksi kuoron kanssa, en yksin hauskuuttamassa muita. Improteatterissa pitääkin kohdata muun muassa seuraavat jännittävyydet:
a) Miten hitossa teen toimivan improteatterikohtauksen?
b) Olenko hauska?
c) Olenko luova?
d) Nauretaanko minulle?
e) Jos minulle nauretaan, onko se sellaista naurua, jota haluan?
f) Entä jos alitajunnastani pulpahtaakin jokin tosi pimeä ja kumma juttu ja sanon sen ääneen, yleisö hiljenee, järkytys leviää kaikkien kasvoille, ja sitten kaikki, yksi kerrallaan, poistuvat ja minut suljetaan sosiaalisesta yhteisöstä ulos?

Siksi istuinkin käytävässä kauhusta jäykkänä ennen ensimmäistä tuntia. Kun tuli esittelykierros, meidän kaikkien piti kertoa kumma fakta itsestämme. "Leikin lapsena Barbie-nukeilla uskonlahkoa", minä kerroin, ja paljastus sai suurta arvonantoa osakseen. Kaksi muutakin tyttöä innostui paljastamaan kumman Barbie-leikkinsä innoittamanani.

Loppujen lopuksi kammottavan jännittävästä improkurssista tuli yksi viime vuoden parhaista asioista. Tutustuin kurssilla mainioihin tyyppeihin, joiden kakkoskurssin esitystä kävin katsomassa viime viikolla. Opin myös kurssilla luovuutta ja rentoutta ja tekniikoita, joita ammatti-improvisoijat käyttävät. Tärkeää on se, ettei yritä olla luova eikä hauska - silloin mennään helposti teennäisyyksiin ja kaksimielisiin vitseihin, jotka hörähdyttävät kerran, mutta joista ei synny sellaista absurdia loistavaa synergiaa kuin impronäyttelijöiden välillä parhaillaan on. Tärkeää on kuunnella vastanäyttelijöitä, tarttua heidän ideoihinsa tuomitsematta niitä ja luoda outo, kiehtova maailma miettimättä liikaa, mikä on kummallista ja mikä mahdollista.

Ennen kurssin loppuesitystä jännitin taas kaameasti, mutta sillä hetkellä, kun astuimme lavalle, oli jännitys tiessään. En esiintynyt yksin vaan aina jonkun kurssikaverini kanssa, ja loimme pieniä uusia näytelmiä, jotka syntyivät, hohtivat hetken ja katosivat sitten. Teimme yhteistyötä. Meille naurettiin. Meille taputettiin. Kukaan ei pöyristynyt eikä kävellyt pois. Myöhemmin sain kehuja toiselta opettajaltani siitä, että heittäydyn rohkeasti ja että keksin loistavan absurdeja mutta tilanteeseen sopivia repliikkejä, mikä on kuulemma harvinainen ja hieno taito. 

Tämän epäsankaritarinan tarkoitus on siis tuoda lohtua kaikille ihmisille, jotka jännittävät uusia kokemuksia mutta joiden veri vetää silti kartoittamattomien alueiden pariin. Nyt kun asun Belgiassa, kaipaan taas uutta luovaa yhteisöä Hollannin teatterikurssini ja Suomen kuoron ja kirjoittajaporukkani lisäksi. En pidä itseäni edelleenkään minään suurena maailmanvalloittajana, mutta haluan laajentaa kokemuspiiriäni. Hollannin puhuminen vieraiden ihmisten kanssa on yhä pelottavaa, mutta puhun silti ja enimmäkseen tulen ymmärretyksi. Tiedän jo nyt, että reagoin usein uusiin asioihin perääntymällä ja "apua, mitähän tästä tulee" -ololla. Olen kuitenkin oppinut sen, että tämä reaktio ei ole mikään syy jättää näitä asioita tekemättä, vaikka pelkoon voikin suhtautua samalla lempeästi ja ymmärtävästi. Joskus, itse asiassa aika useinkin, tuntematon on hyvä paikka elää.

5 kommenttia:

  1. Helposti luullaan, että pikkutyttöjen Barbie-leikit ovat vain vaatteiden vaihtoa. Vielä mitä! Onkohan näistä leikeistä tehty mitään tutkimusta? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, olen leikkinyt myös balettikoulu- ja hevostallileikkien (ja tietysti yllämainitun uskonlahkon!) lisäksi muun muassa poliisiopistoa. Moninainen ja hieno on lapsen mielikuvitus. Olisi kyllä hauska lukea muiden Barbie-leikkikokemuksista, ja jos ei ole vielä nimenomaan Barbie-leikkeihin keskittyvää tutkimusta, sellainen pitäisi tehdä.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Kiva ja innostava teksti! Mullakin on ollut aina tarve pakottaa itseni tekemään pelottavia asioita, koska aattelin, että sitä juuri tarvitsen. Oma vaihtokokemus oli yksi tällainen tapaus. Improteatteri kuulostaa mulle edelleen kyllä mahdottoman pelottavalta. Rispekt! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tulit kommentoimaan! Pelotusta helpottava periaatteeni on, että pelottavia asioita kokeillessa kannattaa valita sellaisia, jotka ovat kuitenkin enemmän kiehtovia kuin pelottavia - tekemättä jättäminen siis ärsyttäisi niiden kohdalla loppujen lopuksi enemmän kuin tekeminen pelottaisi. :)

      Poista