tiistai 21. toukokuuta 2013

Kävely

Hyvä lukija, nyt haastan sinut. Kävele joskus kaupungilta kotiin. Kävele erityisesti siinä tapauksessa, jos olosuhteesi ovat samat kuin minulla: sinulla on terveet jalat mutta arkista laiskuutta, asut keskustasta 5-10 kilometrin päässä, kuljet sen useimmiten julkisilla kulkuneuvoilla tai autolla ja saman matkan taapertaminen tuntuu ajatuksenakin raskaalta.

Laita jalkaan hyvät kengät. Pukeudu vaatteisiin, joita on helppo lisätä tai keventää. Voit valita kävelypäiväksi esimerkiksi sellaisen, jolloin mieli on maassa ja askel raskas tai sitten sellaisen, jolloin ajatukset lentelevät ympäriinsä kuin pääskyt kesämökin yllä. Kun kävely on kävelty, mielialasi on todennäköisesti muuttunut: into tasoittunut tyyneksi hilpeydeksi ja raukeudeksi; surkeus tyytyväisyyteen siitä, että sai ylitettyä omat rajansa edes tässä asiassa ja tuuletettua vähän päätään.

Pidä silmät ja korvat auki. Käytä niitä.

Kävin itse tänään Gentin keskustassa palauttamassa kirjoja ja päätin kävellä kotiin. Aluksi askel kulki keveästi, lopussa raskaammin, mutta kertaakaan en katunut päätöstäni, vaikka taivaalta tihkutti pientä kylmää vettä. Näin matkan aikana muun muassa seuraavat asiat:
- Pienen valkoisen koiran, joka tuijotti minua ikkunan läpi häkeltymättä ja haukkumatta.
- Vanhan belgialaismiehen, joka huikkasi "Kaunis nainen!", kun painelin menemään kävelyilo naamalla hehkuen.
- Paljon 1900-luvun alun taloja.
- Pikkupojan, jolla oli silmälappu ja joka tuijotti minua koiran tavoin ikkunan läpi. Luulin poikaa jostain kummasta syystä ensin nukeksi ja säikähdin sitten, kun tajusin, että siinä olikin oikea ihminen.
-  Värikkään kukkia pursuavan puutarhan, jonka olin ohittanut bussimatkoilla nopealla vilkaisulla.
- Nunnan bussipysäkillä.
- Yllättävän puiston,  jota olin luullut yksityisalueeksi ja jossa pitää ehdottomasti joskus pistäytyä.

Jos olisin istunut bussissa, olisin nähnyt ehkä toisia asioita: meluavia koululaisia, märän koiran, musiikkisoittimiinsa uppoutuneita teinejä. Erilaisia asioita, ei välttämättä huonompia tai parempia.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kanauutisia

Paljon on ehtinyt tapahtua kanatarhassa sitten viime kertoman. Kaupunkilaistakapihamme perällä on asustellut siis kaksi kanaa, Zout ja Peper eli suola ja pippuri, vanhaa hollantilaista kanarotua. Siellä ne elelivät, nokkivat jyviä ja ruoantähteitä, juoksentelivat ympäriinsä ja lentelivät silloin tällöin aidan yli.


Koska kanalassa olisi ollut tilaa neljällekin kanalle, päätimme hankkia kolmannen. Se oli kaunis ruskea kananen, jonka nimeksi tuli Kaneel. Zout ja Peper olivat kanoiksi aika villinsorttisia, Kaneel taas rauhallinen, ja niin vanhat kanat alkoivat onnettomasti kiusata uutta. On normaalia, että kanat hakevat vähän nokkimajärjestystä, mutta meitä alkoi jo huolestuttaa, koska Kaneel kyhjötti aina yksin, ei muninut ja kurisi haikeasti kanaäänellä nurkkauksessaan, kun Zout ja Peper huitelivat omissa puuhissaan ihan muualla. Kuten koirissa, myös kanaroduissa on eroja, ja vanhat rodut saattavat olla aggressiivisempia kuin yleisemmät munijarodut.

Kanelinvärinen toverimme
Toinen ongelma oli se, että Zout ja Peper jatkoivat edelleen aidan yli lentelyä, vaikka olimme leikanneet siipisulkia. Koska seuraavat lentelyn ehkäisykeinot olisivat olleet epäeettisiä tai hankalasti toteutettavia, päätimme, että kaksikon olisi parasta muutettaa aitaukseen, jossa on enemmän tilaa mellastaa, vähemmän uusia kanoja nokittavaksi ja korkeampi aita.

Koska mieheni vanhemmilla on paljon tilaa kanoille ja Zout ja Peper ovat todistettavasti viihtyneet aiemminkin heidän luonaan pitkiä aikoja, sovimme, että he muuttavat sinne. Niinpä Kaneel jäi elelemään meille rauhassa, kun Zout ja Peper pakattiin autoon ja vietiin maatilalle.

Koska kana viihtyy kuitenkin parhaiten laumassa, tarvittiin Kaneelille kumppaneita ja mieluummin rauhallisempaa sorttia. Niinpä maanantai-iltana ranskaa opiskellessani mies hurautti autolla eräälle lintutilalle ja palasi mukanaan kaksi pahvilaatikkoa.

Ja tällaisia sieltä paljastui:


Etummaisena on ruskea Koekje eli keksi, sen takana taas Kaneel-parka, jonka nokittu selkä näkyy. Onneksi Kaneel on saanut olla uudessa laumassaan rauhassa. Kaneelin vasemmalla puolella on musta Koffie, jonka pää on rajautunut onnettomasti pois kuvasta. (Kanoista on yllättävän hankalaa ottaa tyylikkäistä kuvia.) Mutta mikä on takana oikealla? Onko se harmaantunut Mick Jagger, puudeli vai pölypallo? Vai onko se villakarvajalkaperhonen?

Kuva: Wikipedia
Ei, se on silkkikana!


Sen lisäksi, että silkkikanat pysyvät tuollaisina pieninä, surrealistisina pölypalloina koko ikänsä, ne ovat muutenkin kumma rotu. Niillä on viisi varvasta normaalin neljän sijasta. Normaalin kotkotuksen sijasta silkkikanamme pitää äärimmäisen suloista ruosteista ketjuja muistuttavaa vitinää. Silkkikanoilla on myös se kumma piirre, että ainakin tummien silkkikanojen iho ja myös liha on mustaa. Jos googletatte kuvia sanalla silkey, löytyy kummallisten pörrökanojen lisäksi mustan kanapaistin kuvia, eikä kyse ole kärähtämisestä. Meillä ei ole aikomusta syödä silkkikanaamme emmekä edes kummemmin laske sen munien hyödyntämisen varaan, vaan se on enemmänkin hupina ja sydämensulattajana noiden isompien ystävällisten kanarouvien seassa.

On sillä silmätkin, olen nähnyt ne kerran. 
Silkkikanamme nimi on Ilmatar, koska se on yhtä harmaa kuin keskimääräinen belgialainen sää. Olen iloinen, että belgiaanomies keksi nimen ihan itse kalevalaista mytologiaa hyödyntäen. Tosin täytyy sanoa, että nimisarjasta Kaneel, Koekje, Koffie ja Ilmatar tulee kieltämättä mieleen vanha tarina perheestä, jonka pojille vanhemmat päättivät antaa nimeksi Matteus, Markus, Luukas - ja Pasi.