perjantai 20. syyskuuta 2013

Syyspöhinä

Syksyjee! Olen aina pitänyt alkavan syksyn tunnelmasta: tuoreiden lyijykynien tuoksusta, uusien kouluvaatteiden ostamisesta, yöhallan tuoksusta ja ruskaväreistä. Ruskavärejä ei tosin täällä vielä liiemmin näy, mutta ilmassa roikkuu tuttu belgialainen harmaus, joka on melkein tervetullutta vaihtelua hikihelteiden jälkeen.

Tänään aloitin maisterintutkinnon jälkeisen vuoden kestävän kääntäjäkoulutusohjelman, joka käy hyvin yhteen aiempien opintojeni kanssa. Tiedossa lienee kääntämisteoriaa, -käytäntöjä ja hollannin opintoja. Tapasin jo kolme ryhmäläistäni, mukavalta vaikuttavia tyyppejä, ja sitten meidät ravittiin mehulla ja voileivillä. Olimme samassa infotilaisuudessa Erasmus-opiskelijoiden kanssa, joille teroitettiin, että Gentissä sitten kannattaa varoa taskuvarkaita ja ilma saattaa olla joskus vähän sateinen. Toivon, että heidän Erasmus-vuodestaan tulee yhtä merkityksellinen kuin itselleni - puolisoa ja uutta asuinmaata sen ei toki ole pakko kaikille tuottaa.

Kanoillakin on näemmä käynnissä syyspöhinä. Silkkikanamme Ilmatar on nimittäin saattanut alkaa pöksäytellä munia. Kirjoitan "ehkä" siksi, että emme ole koskaan saaneet Ilmatarta varsinaisesti kiinni rysän päältä, ja skeptinen mieleni epäilee, että ne kalvakat minimunat, joita ruskeiden normimunien joukosta löytyy, ovatkin toisen kanan keskeneräisiä tuotoksia. En ole vielä ehtinyt maistella niitä, mutta minimunakas lienee pian aamiaisvuorossa.

Tässä kuva minimunasta. Ero ei näytä tässä niin suurelta kuin luonnossa, mutta minimuna on noin kolme neljännestä normimunasta:



Kanaton kansalainen ei muuten ehkä tiedä, että kanat eivät aina muni kauniita samanmuotoisia EU-standardeihin mahtuvia munia. Nuorilla kanoilla on pienemmät munat kuin täysikasvuisilla, ja aikuisten kanojenkin kanssa sattuu joskus yllätyksiä. Esimerkiksi eräänä aamuna meitä tervehti kanalassa tällainen jättimuna, joka on taas neljänneksen suurempi kuin normimuna. Harmi, että ehdin syödä sen ennen kuin tapaus minimuna ilmestyi ratkaistavaksi, joten en saanut niistä yhteiskuvaa. Jättimunan sisältä paljastui kaksikeltuainen muna.


Loppukevennykseksi aiheeseen sopiva hillitön video internetin ihmemaailmasta:



lauantai 7. syyskuuta 2013

Naimakauppa belgialaistyyliin

Täällä taas! Olen kokenut muodonmuutoksen ROUVAKSI - siinä on muuten sana, josta en kauheasti pidä, koska siitä tulee mieleen se aika, jolloin rouvuus oli tärkeä osa naisen statusta, kurjan vanhanpiian onnellisesti mieheen sulautettu vastinpari. Rouvan hyväksyn kuitenkin joten kuten osaksi arkikieltä, vaikka suomalaisten tittelikulttuurin puutteseen olenkin tyytyväinen, mutta vielä kamalampi sana on PIKKUROUVA. Vaimo sen sijaan menettelee. Joka tapauksessa rouvana ja vaimona oleminen on tuntunut alusta saakka varsin normaalilta ja hauskalta, vaikka esimerkiksi vielä pari päivää sitten kutsuin miestäni hollanninkurssillani luontevasti "flaamilaiseksi poikaystäväksi".

No, tämä pikkurouva oli kuitenkin Suomessa lomalla pikkuherransa kanssa, ja nautimme pienestä metsäoleilustamme suuresti. Ensin olimme enoni mökillä, jonka saimme ystävällisesti häälahjakäyttöön. Uin ja saunoin roimasti. Nyt olen varsin tyytyväinen siihen päätökseen, että lykkäsimme varsinaisen häämatkan hamaaseen tulevaisuuteen - toivottavasti syyslomalle - koska olisi ollut rasittavaa lähteä hurjan kiireisen ja hurjan kuuman hääviikon jälkeen vielä jonnekin ennestään tuntemattomaan, helteiseen uuteen suurkaupunkiin. Kyllä sopi metsämökki psyykelle paremmin!

Hääjuhla oli mainio, ja monet kaverit ja sukulaiset auttoivat meitä eri tavoin. Meillä oli pitopalvelu ruokia varten, mutta toki kaikenlaista muuta puuhaa riitti. Kiitos vielä kanssajärkkääjille! Varsinainen hääyö - siis vihkimisen jälkeinen yö - meni kaiken häsellyksen keskellä stressimigreenin kourissa. Söin viikon aikana pizzoja (pizzeria- ja pakaste-) ihan tarpeeksi, koska en millään ehtinyt laittaa ruokaa, mutta ainakin hääjuhlassa oli sitten burgundilaisen runsaat tarjoilut.

Tällaisia kulttuurieroja olen huomannut suomalaisten ja belgialaisten hääjuhlien suhteen:

- Belgiassa naiset eivät vaihda käsittääkseni juuri koskaan sukunimeä. Kumpikin mieheni isoäideistä on pitänyt oman sukunimensä, ja perheitä kutsutaan täällä esimerkiksi joulukorteissa tyyliin "Perhe Pöppönen-Kutvonen" (fiktiivinen esimerkki). Siksi päätös minulle oman sukunimen pitämisestä oli helppo, ja oli siihen muitakin vaikuttimia. Sukunimeni on umpitavallinen, mutta toisaalta on ihan hauskaa, että se on tavallinen juuri sillä Suomen alueella, josta olen kotoisin, ei niinkään muilla seuduilla. Minulle on myös tärkeää, että nainen ja mies säilyvät henkisesti itsenäisinä olioina, oltiin sitten kuinka naimisissa tahansa, ja itselleni sukunimen vaihtaminen tuntuisi siitä luopumiselta, vaikka ymmärrän hyvin, ettei kaikkien mielestä omalla nimellä ole samaa symboliarvoa. Etunimeni on myös selvästi suomalainen, joten etunimestäni ja belgialaisesta sukunimestä tulisi mielestäni vähän epätasainen yhdistelmä.

- Olisin halunnut vihkimisen ja juhlan samalle päivälle, mutta ellei mene kirkossa naimisiin, vihkiminen on yleensä eri päivänä kuin juhla. Kirkkoja saa lauantaille, mutta katolaiseksi ei minulla ollut hinkua. (Sitä paitsi vaikka vihkiminen olisi kirkossa, laillinen seremonia pitää kuitenkin suorittaa maistraatissa.) Maistraatissa vihkimispäivä on muistaakseni normaalisti tiistaina, mikä olisi taas juhlan kannalta monille hankala, eikä maistraattivihkijää voi käsittääkseni tilata juhlapaikalle niin kuin Suomessa. Siksi päädyimme siihen ratkaisuun, että pidimme vihkimisen perjantaina kaupungissa olevan linnan maistraattihuoneessa kuoharitarjoilun kera  - eli sinä aikana kuin se oli siellä mahdollista - ja varsinaiset hääkekkerit lauantaina.

Tuore aviomies pujottaa sormuksen vaimolleen - tosin väärinpäin.

Sulhon vanhempien talon asianmukainen juhlakoristelu.

- Vihkimistilaisuudessa oli huumoria. Omassa vihkimisessämme vihkijä heitti läppää, jota yritin kääntää myöhemmin suomalaille vieraille. (Muuten juhla oli aika monikielinen - esimerkiksi eräs jalo hollantia taitava kaverini tulkkasi isäni puheen.) Viime vuonna kaveripariskunnan kirkkohäissä pappi lausahti juhlavasti hääparille: "Te olette kaunein pari, joka tässä kirkossa on mennyt koko vuonna naimisiin. Ja ainoa." Syynä oli se, että kyseinen kirkko, anteeksi nyt vain, näytti ulkoapäin varastohallilta, joten belgialaisten estetiikkapreferenssit olivat ohjanneet heitä valitsemaan toisen paikan vihkikirkokseen.

- Belgialaisissa häissä kuuluu pitää myös häävastaanotto, ja monet ihmiset kutsutaan vain vastaanotolle. Ajattelin ihan alkuksi, että njääh, tarvitseeko tuollaista kahden kastin jakoa. Sitten tajusin kuitenkin, että olisi loukkaus olla kutsumatta häihin naapureita ja miehen työkavereita, koska se on maan tapa. Iltajuhla oli tarkoitettu ystäville ja perheenjäsenille, joten vastaanoton pitäminen naapureille ja työkavereille oli tässä suhteessa varsin kätevä juttu. Tietenkään koskan kaikki kivat tyypit eivät mahdu mukaan, ja olen alkanut ymmärtää niitä kulttuureita, joissa häihin kutsutaan oikeasti satoja henkilöitä.

Toki kutsumattomuus olisi ymmärretty, jos häämme olisivat olleet luokkaa "maistraattiin ja kahville perheen kanssa", mutta tuskinpa sellainen vale olisi mennyt naapureille läpi, kun musiikki raikasi P:n vanhempien pihalla yöllä kolmeen saakka. Naapureita ja työkavereita oli myös aidosti kiinnostavaa tavata.

Kiitokset vielä kaikille osallistujille ja onnittelijoille! Lopuksi vielä paljastan, että heräsimme eilen kuudelta, ajelimme erään tarjouksen perässä tilavalla autolla Hollannin Utrechtin lähelle ja maksoimme eräälle hollantilaiskauppiaalle ison potin häätililtämme. Sitten pakkasimme auton niin painavaksi, että moottoriteillä ajaminen hermostutti. Nyt autotallimme on täynnä mysteerisiä lautoja, joista kootun lopputuloksen pääsen paljastamaan toivottavasti pian sekä kuvin että sanoin.