perjantai 12. joulukuuta 2014

Haavoittuvat kehot puiston uumenissa

40. raskausviikko on alkanut, mutta koskapa en ole vielä jakautunut kahdeksi, on aikaa kirjoittaa sananen Citadelparkista ja nykytaiteesta. Kyseinen puisto on yksi Gentin tunnetuimmista ja se sijaitsee keskustan liepeillä. Sen läpi olen taivaltanut niin yliopistollekin kuin hollannintunnille ja käynyt ulkoiluttamassa siellä vapaaehtoistyönä koiria. Öisin puistolla on ikävä kyllä samanlainen maine kuin Helsingissä Kaisaniemen puistolla, mutta valoisaan aikaan se täyttyy lenkkeilijöistä, koiranulkoiluttajista, lapsista ja vanhemmista ja lämpiminä iltoina piknikillä istuvista tyypeistä.

Kävin kotibelgiaanoni kanssa puistossa pari viikkoa sitten, kun olimme matkalla nykytaiteen museoon. Vaikka oli marraskuun viimeinen päivä, puistoon pukkasi vielä ruusua ja ruskavärejä




Puistossa on myös hautausmaan näköinen installaatio, mutta kivissä lukee tunnettujen taidemuseoiden nimiä:


Sieltä voi löytää myös kuuluisien gentiläisten mukaan nimettyjen polkujen lisäksi polun, joka on omistettu kaikille sen tallanneille anonyymeille ohikulkijoille.





Puiston laidalla sijaitsevat modernin taiteen museo S.M.A.K. ja vanhemman taiteen museo MSK. (Museum voor Schone Kunsten). Jos haluaa varmahkon taidetärpin, suosittelen MSK:iä, koska sen vakokokoelmissa on tunnettuja nimiä. Nykytaiteen museon kiinnostavuus riippuu kokemukseni mukaan enemmän esillä olevasta vaihtuvasta näyttelystä. Tällä kertaa kävimme gentiläissyntyisen Berlinde De Bruyckeren näyttelyssä, jonka päällimmäiset teemat ovat kärsimys ja kehon haavoittuvuus. Törmäsin De Bruyckereen (taitelijan gentiläisyydestä mitää tietämättä) ensimmäistä kertaa Kiasman Ars06-näyttelyssä, jossa taiteilijan teos Mute horse aiheutti minulle ja mukana olleelle kaverilleni painajaismaisia väristyksiä. Silti teos oli yhtä aikaa kiehtova - sen painajaismaisuus oli juurikin unenomaista, ei liian ilmiselvää, ei ahdistuksella mässäilevää vaan alitajuntaan uivaa. Seuraavan kerran törmäsin De Bruyckereen Berliinissä vuonna 2007 näyttelyssä, joka kertoi kivusta. Tämä oli taiteilijan töiden esittelyistä laajin, ja se jatkuu helmikuun puoleen väliin. Suosittelen näyttelyä pientä ahdistavuutta pelkäämättömille kaupunkimatkaajille ja kanssagentiläisille.

Tässä yksi unenomaisista mutta vähemmän kivuliaista teoksista: mystinen pitkähiuksinen vahanainen:

Berlinde De Bruyckere: Hanne. Lähde täällä
Täytyy sanoa, että on varmaan ihan hyvä, että menin kehon haavoittuvaisuutta käsittelevään näyttelyyn ennen synnytystä enkä heti sen jälkeen. Ehe ehe. Mutta toki kaikki voi mennä hyvin ja voimaannuttavasti!

torstai 27. marraskuuta 2014

Täysiaikainen henkilö

Tänään pyörähti alkuun raskausviikko 37, mikä tarkoittaa sitä, että meidän vauvelin voi julistaa syntyvän täysiaikaisena. Eilisen lääkärikäynnin mukaan tyyppi on noin kolmikiloinen jöllikkä. Kun makasin aloillani piuhat mahaan kiinnitettynä vauvan sydänäänten ja mahdollisten supistusten tarkkailua varten, tyyppi aloitti ihan järjettömän möyrintä- ja hikkanäytöksen. Kaikkein kiinnostavinta onkin odottaa, millainen henkilö sieltä putkahtaa. Odotusaikana olen ehtinyt kiintyä jo niihin pieniinkin jonkinlaista persoonallisuutta osoittaviin piirteisiin, kuten siihen, että vauva alkaa myllertää usein, jos kuuntelen Rahmaninovin pianokonserttoa (havaittu sattumalta Loisto-elokuvan äärellä ja testattu myöhemmin uudelleen) tai että tyypillä on jo jonkinsorttinen yörytminsä.

Koska bolleke on ensimmäisemme, minulla ei ole kokemusta Suomen vastaavista systeemeistä. Siksi vertailu on vaikeaa, mutta tässä on kuitenkin joitakin subjektiivisia havaintojani Belgian vauvatavoista ja terveydenhuollosta. Jos jonkun muun maassa asuvan tai asuneen kokemukset ovat erilaisia, saa korjata ja kertoa omia näkemyksiään.

- Belgiassa vauvan kasvua ja kehitystä tarkkaillaan niin, että äiti käy kätilön tai gynekologin vastaanotolla. Olen käynyt gynekologilla noin kerran kuussa, lopussa kaksi kertaa ja nyt viikottain. Joka kerralla olen saanut mukaani myös ultraäänikuvan eli niitä otetaan käsittääkseni hurjasti enemmän kuin Suomessa. Aluksi ultrakuvien saaminen oli tosi jännittävää, nyt niissä näkyy aina vain sama vaalea epätarkka tuhru, kun poikanen liikkuu niin hurjasti.

- Kävimme otattamassa myös 4D-kuvat, koska sellaiset sai alle satasella, eikä vauvelille tule elämässään toista tilaisuutta moiseen. Olen kuullut, että ne ovat Suomessa usein paljon kalliimpia. Oli huimaa nähdä ensimmäistä kertaa kuvassa vauvan naama: että tuollaisetko sukuhuulet hänelle taitaakin tulla!

- Olen kuullut tulevasta synnytyssairaalastani positiivisia juttuja. Siellä kuulemma kannustetaan imetykseen ja on mahdollisuus synnyttää ammeessa tai ainakin rentoutua siellä supistusten aikana ja oman kumppanin kanssa voi saada sairaalassaolon ajaksi yksityishuoneen, kun maksaa vähän ekstraa. Sairasvakuutus korvaa runsaasti synnytyskuluja. Belgiassa ei ole Kelan tyyppistä systeemiä vaan sairasvakuutus pitää maksaa itse, mutta edullisin vaihtoehto on erittäin kohtuuhintainen ja oman kokemukseni mukaan terveydenhuolto toimii hyvin.

- Kotisynnytys ei ole mitenkään yleinen valinta, mutta olen saanut sen mielikuvan, että se taitaa kuitenkin olla yleisempi kuin Suomessa. Ainakin siitä puhutaan esitteissä ihan käypänä vaihtoehtona.

- Belgialainen kolmikuukautinen äitiysloma tuntuu ihan järjettömän lyhyeltä, ja tämä on yksi niistä jutuista, jotka ovat selvästi Suomessa paremmin. (Toki voin listata sellaisia myös Belgiasta, ehkäpä joskus listaankin!) Onneksi meillä on tilaisuus siihen, että pystyn olemaan pidempään kotona. Sattuneesta syystä monet tuntuvat myös imettävän lyhyemmin kuin Suomessa. Mies olisi varsin mielellään myös koti-isä, mutta ainakin aluksi työtilanteemme takia siihen ei ole valitettavasti mahdollisuutta tyypillistä kymmenen päivän isyyslomaa enempää. Siksi olemmekin erittäin tyytyväisiä sellaiseen asiaan kuin opettajan lomat.

- Kun vauva syntyy, on tapana lähettää geboortekaart eli syntymäkortti kavereille, sukulaisille, työkaverelle, naapureille ja kumminkaimoille. Siinä kerrotaan vauvan nimi ja tärkeät mitat, vanhemmat ja mahdollisesti kummit sekä yleensä lisätään mukaan jonkinlainen kutsu tulla illistelemään pienokaista. On myös yleinen tapa laittaa mukaan lahjalistan nettiosoite tai vauvan pankkitilin numero, jos joku haluaa ostaa sopivan lahjan. Tämä herättää ulkomaalaisissa kavereissani usein kummastusta, koska siinä on vähän "tuokaa lahjoja!" -sivumaku, mutta toisaalta tässä materialistisessa nykymaailmassa sillä voi estää ainakin sen, ettei vauvalle tuoda viittä samanlaista helistintä. Kun vieras tulee kylään, hänelle annetaan vastalahkaksi kortin tyyliin väkrätty pieni paketti tai pussukka, jossa on yleensä teemaan sopivia karkkeja. (Kyllä. Me tilasimme karkkeja tätä varten. Melkein viisi kiloa eräitä nimeltämainitsemattomia Fazerin makeisia, koska on hauska saada belgialaismeininkeihin mukaan jotakin suomalaista, ja joka päivä joudun taistelemaan itseni kanssa, etten avaa pussia ja ala pistellä mokomia houkutuksia kitusiini.)

- Kestovaipat tuntuvat Suomessa yleisemmältä jutulta, mutta voi riippua hyvinkin satunnaisesta ihmisotannastani. Sen sijaan on tosi hienoa, että Gentin kaupunki tukee uusien kestovaippojen ostamista sadalla eurolla. Aiomme käyttää sellaisia niin paljon kuin mahdollista (ja tähän Ekomies-äänellä: ja maailma pelastuu!), toki elämän ja matkustamisen realiteetit huomioon ottaen ja asiasta ylettömästi stressaamatta. Aikamoinen vaippavarasto onkin jo kertynyt muun muassa suomalaiskirppisten ja ystävällisten suomalais-belgialaisten perheiden avustuksella.

- Suomalainen vauvanvaatemuoti sopii omaan makuuni keskimäärin paremmin. Suomalaisilta lastenvaatekirppiksiltä on helppo löytää iloisenvärisiä retrohenkisiä vaatteita, kun taas Belgiassa on enemmän neutraaleja värejä tai sitten vaalenasininen-vaaleanpunainen-linjaa, joka suurina annoksina ei innosta. Pidän itse enemmän kirkkaista ja tummista kuin pastelliväreistä ja haluan myös varautua siihen, että jos saamme vielä toisen bolleken ja tyyppi sattuu olemaan eri sukupuolta, koko vaatevarastoa ei tarvitse laittaa uusiksi kulttuuristen normien takia.

Jännittäviä aikoja siis elämme, toverit!

Oli se suuri jo kaksi viikkoa sitten. 

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Wu-wei (eli auringonkukista, kolmikymppisyydestä ja sikiöstä)

Kun olimme Suomessa kesällä, veimme kanat mieheni vanhemmille hoitoon kuukaudeksi. Palattuamme ja haettuamme kanat meitä odottikin mahtava yllätys: pihamme takana oleva kana-aitaus olikin kasvanut täyteen leimuavankeltaisia auringonkukkia. Kanojen ruokaan kuuluu auringonkukansiemeniä, ja syöjien puutteessa ne olivat lähteneet itämään itsekseen kohti korkeuksia. 



Auringonkukkien kasvun katselemisesta tulee mieleen taolainen käsite wu-wei, jonka voisi kääntää jonkinlaiseksi ei-toiminnaksi. Ei-toiminta on jonkinlaista positiivista passiivisuutta, luonnollisen tapahtumien mukaista toimintaa ja liian ohjailun ja päsmäröinnin välttämistä. Siksi puutarhan kummallisuuksien seuraaminen onkin mainio filosofien harjoitus wu-wein kanssa. Myös monilla muilla osa-alueilla - lastenkasvatuksesta valtion johtamiseen - epätekemisen ja tekemisen tasapaino on tärkeä. Itse olen huomannut sen nyt maalauskurssilla, jossa olen käynyt syksyn mittaan. Toisaalta pitää kokeilla, yrittää ja tarttua uusiin ideoihin, toisaalta pitää luottaa siihen, että prosessi kyllä liikkuu itsekseenkin jonnekin, kun vain ohjailee sitä panikoitumatta. Paperille roiskahtaneesta tahrasta saattaa syntyä asetelman uusi väriläikkä tai valuva maali luoda jotain yllättävää.


Ilmatarkin tietää, kuinka olla positiivisesti passiivinen.

Sillä aikaa kun auringonkukat ovat kasvaneet, levittäneet hohtavankeltaiset teriöntä ja sitten alkaneet rupsahtaa ja rusehtua, kroppani on ikääntynyt kolmikymppiseksi ja sisälläni kasvava vauvahenkilö on kaksinkertaistanut painonsa ihan itsekseen. Matkustin lokakuussa Suomeen ja pidin kaksossiskoni kanssa kuusikymppisjuhlat käymällä kylpylässä, niin kuin kuusikymppiselle kuuluu, ja löllöilimme runsaasti lämpimissä vesissä ja kanelin-, tervan- ja appelsiinintuoksuisissa saunoissa. Belgiassa ja monessa muussa maassa muuten saunomista ei suositella raskausaikana, mutta luotan asiassa suomalaistietoon. Muuten suositukset graavattujen kalojen, raakamaitojuustojen ja sellaisen välttämisestä ovat aika lailla yhteneväiset. Raskaudessakin tietty positiivisen passiivinen ihmettely on ollut usein rakentavin tapa suhtautua kehon muutoksiin: kas, tästä tuli nyt tällainen, enpä olisi tiennyt etukäteen. Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava myös, että kehoni on muuttunut huomattavan vähän: ei raskausarpia, ei selvästi lisääntyneitä suonikohjuja, ei linea negraa, ei räyhyaknea, ei kasvanutta kengänkokoa - ei ainakaan vielä. Samat vaatteet sopivat lukuun ottamatta niitä, joiden pitäisi mahtua vyötärön ympärille. Ainoa selvästi näkyvä muutos on mahapallero, joka sisältää persoonan, pian minusta erillisen ja yllätyksiä täynnä olevan. Ohjakoon hänen eloaan vanhempiensa kasvatusperiaatteiden lisäksi rentous ja positiivinen ihmettely vailla suuria suunnitelmia: tuollainenkin meidän geeneistä voi muodostua, omansa, erilainen. 

perjantai 5. syyskuuta 2014

Salamatkustaja

Palasin vähän aikaa sitten Suomesta, jossa vietimme reilun kuukauden. Ohjelmassa oli tuntikausia uimista auringon- ja kuunvalossa, saunomista, mustikkalitroja, kirjoja ja löllöilyä.

Ja uimista. Ja vielä kerran uimista. 

Kotibelgiaano innostui rakentamaan kanootin netistä löytämien ohjeiden mukaan. Ensin piti tehdä puuranko ja sen päälle virittää kangas, sitten maalata se ja ostaa kylän pienestä Alkosta alkoholitonta roseeviiniä, jolla koko komeus kastettiin ennen kiikkerää mutta viihdyttävää neitsytmatkaansa.

Ah! Kuulosuojaimet ja Kainuun siniset vaarat.
Se liikkuu! Kanootti, ei pullo.

Matkustimme tällä kertaa toissavuoden tapaan Suomeen autolla, mutta tällä kertaa niin, että matkasimme Saksan Rostockista Ruotsin Trelleborgiin. Paluumatkan ajoimme Tanskan superidyllisen Roskilden ja Hollannin kautta. Kun ajoimme menomatkalla Tukholman laivaterminaaliin, lipuntarkastaja varmisti minulta ja mieheltäni, että onhan meitä kaksi lähdössä matkalle. Vastasin myöntävästi, mutta teki mieli tunnustaa, että kyllä mukana on vielä kolmaskin tyyppi, vaikkei vielä omaa lippua, sosiaaliturvatunnusta tai yhteiskunnallisen henkilön asemaa tarvitsekaan.

Volkkarikin nauttii merituulesta. 
Kohti Ruotsia!
Yksi idyllisistä Airbnb-paikoista. 
Viime matkan ruotsalainen teinikissa on kasvanut aikuiseksi. 

Tein positiivisen raskaustestin palattuani huhtikuussa pääsiäislomamatkalta. Vaikka bolleke (ihana flaamilainen murresana, joka kuvaa minusta täydellisesti kohdettaan, yleiskielessä vauva on baby) oli varsin odotettu ja toivottu, yllätys se silti oli. Että meikäläisen kroppa pystyy johonkin tuollaiseen! Mitä suuremmaksi bolleke on kasvanut, sitä konkreettisemmalta ajatus mini-ihmisestä perheessämme on alkanut tuntua. Onneksi tuntikausien autokökkimiset salamatkustajan kanssa sujuivat yllättävän vaivattomasti, jos ei oteta huomioon tulevan satunnaisia turpojalkoja, yökuumuuksia ja tulevan äidin "Oijoi, jälkeläinen saapuu Suomeen ensimmäistä kertaa" -liikutusta Turun satamaterminaalissa.

Matkaa ennen...
...ja sen jälkeen. 

Nyt on menossa 26. raskausviikko. Kävin tänään rakenneultrassa, ja vaikka vauvelin aivoista ei vielä musikaalisuutta, kummien unien näkemiskykyä tai kanootinrakentamishalua voinutkaan skannata, oli hienoa nähdä, että elimet löytyivät ja toimivat. Vauvahenkilö potkii innokkaasti jonnekin kylkiluideni alapuolelle ja rymeltää mahassa erityisesti aamuyön tunteina. Tähän mennessä suurin vaiva on ollut ekan kolmanneksen pahoinvointi, joka ei ollut kuitenkaan järin suurta ja katosi onneksi oppikirjamaisesti, kun pääsin toiselle kolmannekselle. Sen lisäksi onnistuin kehittämään tuona aikana varsin ymmärrettävän mielihalun vaniljajäätelö-mansikka-annoksiin ja kaikkiin hedelmä- ja marja-asioihin sekä kummallisen inhon keitettyä pinaattia, parsaa ja parsakaalia kohtaan. Kun esimerkiksi siskoni oli käymässä ja hihkaisi automatkalla "Tuolla on varsa!", minulle tuli varsasta mieleen parsa ja sen seurauksena öklö olo. Tämän jälkeen sisko sensuroikin sanan "varsa" puheestaan ja alkoi puhua hevosen lapsista halutessaan jakaa kanssamme söpö eläin -havainnon.

Nyt kun salamatkustajasta on tulossa yhä julkisempi, vierailee hän varmaan yhä useammin merkinnöissäni bollekena. Joulukuuta kohti!

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Sivu suun

Voi Belgia-poloa. Maa putosi eilen jalkapallon maailmanmestaruuskisoista, mikä tietysti on aiheuttanut kansalle harmistusta. Jalkapallokisat ovat näkyneet kadulla varsin tiuhaan tahtiin: puna-kelta-mustaan pukeutuneita ihmisiä, pelien aikana tööttääviä autoja, lapsia, joille on maalattu lippuja poskiin. Kaikkein selkeimmin arjessa näkyvät kuitenkin joka kadulla ikkunoissa lepattavat - tai lepattaneet - Belgian liput. Kun tulin kerran bussilla kaupungilta kotiin tyypillisen bussikirjani unohtaneena, mieheni ehdotti, että viettäisin noin kahdeksan kilsan matkan laskien lippuja. Ja minähän laskin. Niitä oli yhteensä noin kahdeksankymmentä, enkä laskenut pikkulippuja tai viirejä mukaan. Tämän suppean ja epätieteellisen otoksen perusteella siis voidaan päätellä, että jalkapallokisojen aikaan Gentissä liehuu ikkunoissa ja pihoilla noin kymmenen lippua per katukilometri. 

Täytyy tunnustaa, että itse en ole katsonut yhtään ottelua. Kehno pseudobelgialainen taidan olla. Vaikka en ole penkkiurheilija, katson sentään yleensä kaikkein jännittävimmät pelit, kuten Suomen jääkiekko-maailmanmestaruusmeiningit, mutta kotibelgiaanoni ei oman maansa suhteen yleensä sitäkään vähää. Aion kuitenkin katsoa loppuottelun, jos Hollanti pääsee kisaamaan kullasta. Syyni kannattaa Hollantia Belgian lisäksi ovat täysin ulkojalkapallolliset ja Erasmus-nostalgiset. Hup hup Holland!

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Firenze!

Kävimme huhtikuisella Bolognan-matkallamme päivän verran Firenzessä. Tietenkään se ei riittänyt koko kaupungin katseluun, mutta kyllä siinä ajassa ehti jo syödä pizzaa ja gelatoa, jonottaa Uffizin galleriaan, raivostua, kun jono ei liikkunut yhtään mihinkään ja päätyä lopulta Palazzo Pittiin. Firenzen suurin palatsi kuului aikoinaan pankkiiri Luca Pittille, joka joutui lopulta myymään sen Medici-suvulle. Nykyisin palatsissa on monta museota, joihin voi ostaa yhdistelmälippuja. Halusimme liput, joilla pääsit muutaman museon lisäksi palatsin lähellä oleviin puutarhoihin eli Giardino di Boboliin ja Giardino di Bardiniin. Ratkaisu olikin varsin mainio, koska puutarhoissa kului paljon aikaa ja töllötimme maisemia suunnilleen suu auki. Boboli on suurempi ja suositumpi, mutta kannattaa jättää aikaa Bardinillekin, koska siellä on rauhallisempaa ja kahvilasta on loistava näköala Firenzen ylle.

Turisti hengaa Bobolissa. 

Kevään pensaat kukkivat.

Turisti matkii patsasta.

Giardino di Bobolin ylätasanteelta oli komea näköala... 

...mutta ei ainoa laatujaan (huomaa myös tuntemattomat kuhertelijat). 

Muutama kuuluisa kirkkokin siellä häämötti. 

Matkan hengessä täytyi tietysti syödä puna-viher-valkoisia(/keltaisia) asioita. 

Bardinissa sinisade eli visteria kukoisti. 

Kissakin viihtyi Firenzessä. 
Haluan ehdottomasti palata uudelleen Firenzeen, katsella tuntikausia taidetta Uffizissa ja kävellä Arno-joen varrella. Toisaalta olin tyytyväinen, että hengasimme monta päivää Bolognassa ja yhden Firenzessä eikä päin vastoin, koska pääsiäislomalla Firenze oli hillittömän täynnä turisteja, erityisesti luokkaretkiryhmiä. Siksi suomalaiselle matkaajalle esimerkiksi kesäkuu saattaisi olla hyvä, koska muualla Euroopassa se on vielä koulukuukausi. Päivänretkelle suosittelen kuitenkin Palazzo Pittiä ja puutarhoita: järjetön määrä kauneutta yhdellä museolipulla!

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Muistojen Bologna

Loma! Lomaloma! Perjantaina tein viimeisen kokeeni ja juhlistin vapauttani pitämällä grillibileet opiskelukavereiden kanssa takapihallamme. Mieheni improvisoi suuren juhlapöydän vanhasta pöydästä ja sen ääressä sitten istuimme, vaikka välillä satoi.

Joskus sateisina päivinä muistelen Italiaa, jossa lävimme pääsiäislomamatkalla. Uuteen ulkomaahan matkustaminen on kohdallani melko harvinaista herkkua, koska lomat ja rahat meinaavat kulua Suomen-matkoihin. Se on toki oma valintamme: perheen ja Suomen-tovereiden tapaaminen on tärkeämpää kuin maailmanvalloitus, vaikka tärkeää sekin on. Haaveilen ainakin New Yorkin, Californian ja Japanin valloituksesta, mutta ne ajallaan. Ensin koittaa road trip kohti Suomea.

Koska Unikkoversumi on olemassa osin tuokioiden ja muistojen tallentamista varten, päätin jakaa kanssanne kuvakavalkadin matkaltamme. Kuvien valitseminen oli hankalaa - hyviä muistoja oli niin monta, ja Italiahan on tunnetusti esteettinen maa, jossa kohtuus on turha hyve. Valitsimme Bolognan matkakohteeksi, koska se on Italian Gent - vanha ja aktiivinen yliopistokaupunki, jossa turisti viihtyy, mutta jota ei ole pilattu turhalla kaupallisuudella. Ja kyllä. Asiaa auttoi bolognalainen ystävä, joka askarteli meille ihanan matkaoppaan suosituksineen. Kaupunki oli kaunis ja huokui historiaa, ja italialainen ruoka oli jollakin mystisellä tavalla ihan hiton hyvää, olkoon kuinka klisee tahansa.

Ja sitten muutama kuvanen:

Melkein Venetsia!

Bolognassa oli eloisa katumusiikkiskene. 

Muuan belgiaano hiippailee yössä...

...ja muutama muukin tyyppi. 

Kauniita kenkiäkin tuli vastaan.

Majapaikan parvekkeelta näkyi kauneuksia.

Oi Italian lämmin kullanvärinen yö!

Airbnb:n kautta löydetyssä ihanassa majapaikassa tarjottiin äidin hilloja.

Toki torniin piti kiivetä. Huomaa kukkula vasemmalla...

...koska siellä on San Luca, basilika, jonne kivuttiin aika aimo matka.

Sen jälkeen (ja vähän muulloinkin) maistui italialainen kahvi...

...jota joimme herttaisessa Fram Caféssa - ehdottomasti vierailun arvoinen!
Haluan ehdottomasti käydä Bolognassa uudelleen, vaikka nelisen päivää tuntuikin riittävän hyvin sen koluamiseen. Jos viivyt lyhyemmän aikaa, suosittelen ainakin San Lucaa ja Fram Caféa sekä yletöntä jäätelön- ja pizzansyöntiä. Ja syöntiä ylipäätään. Eräänä iltana menimme syömään pieneen Osteria le sette chiese -nimiseen paikkaan, josta sai ylettömän runsaan ja herkullisen menun juomineen 25 eurolla. Sen jälkeen hoipuimmekin pallon muotoisina Italian lämpimässä pimeässä yössä ja hiippailimme syrjäisen hiljaisen kirkon muureille sulattelemaan ruokaa. Niin olivat läsnä italialaiseen tapaan sekä ruumiillisuus että hengellisyys.

Seuraavana vuorossa Firenzen-muistelo!

lauantai 10. toukokuuta 2014

Belgia ja euroviisut

Hiihei, viisuaika! Olen seurannut Euroviisuja jo 90-luvun alkupuolelta. CatCatin minimekot, Dana International ja kumppanit piirtyivät lapsen mielessä samaan hilpeään bling bling -kategoriaan kuin Barbie-leikit ja missikisat. Kaksi viimeisintä ovat jääneet pois harrasteistani, mutta Euroviisut pitää nähdä.

Ensinnäkin tunnustan heti, että en katso Euroviisuja eniten musiikillisista syistä. Oikeastaan aika harva kilpailun biiseistä on sellainen, että jos sattuisin kuulemaan sen radiossa, etsisin sen ja alkaisin luukuttaa bussimatkoilla pakkomielteenomaisesti, kuten suosikkimusiikkini kanssa voi käydä. Katson Euroviisuja shown, eurokitschin ja meiningin takia. Viihdyn yleensä eniten dramaattisten mollikappaleiden parissa (Armenia, 2014) tai sellaisten biisien, jossa on jotain autoa musiikillista yritystä (Unkari, 2013). Instrumentteja soittavat tyypit lavalla ovat ehdottomasti plussaa (Viro, 2009). Nautin euroviisuissa myös kansalliskliseistä (Venäjä, 2012) ja ihanasta outoudesta (Ukraina, 2007). Vähiten pidän taas yleensä ketkutus-syntikka-rairai-sexybeibe-jympjymp-meiningistä, mutta positiivisia poikkeuksia löytyy tästäkin kategoriasta.

Belgiassa euroviisuja katsotaan. Ohjelman nimi on Eurosong, ja kansallisia karsintoja näytetään televisiossa useamman jakson verran. Belgia on voittanut yhtä monta kertaa kuin Suomi eli kerran. 13-vuotias Sandra Kim lauloi maan voittoon Norjassa vuonna 1986. Sandra Kim toimii vielä aktiivisesti musiikin parissa.


Aina eivät menneet Belgiankaan biisivalinnat niin kuin Strömsössä. Kysyin mieheltäni Belgian legendaarista WTF-euroviisua, ja hän vinkkasi vuoden 1983 kappaleen Rendez-vous, esittäjänä Pas de Deux. Jos tuo tulisi diskossa vastaan, takuulla menisin lattialle heilumaan ja tekemään robottiliikkeitä!


Belgian ongelma euroviisuvalintojen suhteen on kysymys siitä, valitaanko flaamilainen vai vallonialainen esiityjä. Siksi VRT eli Flanderin ja Vallonian yleisradiot kierrättävät valintavuoroa vuosittain. Kielikysymys hoidettiin vuonna 2003 kätevästi valitsemalla keksityllä kielellä laulettu Sanomi. Urban Trad. pääsi toiselle sijalle kahden pisteen erolla voittajaan eli Turkkiin. Kyseinen kappale oli suosikkini, kun katsoin Euroviisuja lukiolaisena, ja vähänpä tiesin silloin, että vielä päätyisin Belgiaan jammailemaan folkin tahtiin. Esittäjä Urban Trad. osui Belgiassa sopivasti modernin folkbuumin alkuun, ja ainakin siinä skenessä bändi oli suosittu. Erasmus-aikoinani eli vuona 2006-2007 folkbuumi oli huipussaan, ja esimerkiksi folktanssiaiset olivat tosi suosittuja. Urban Trad. lopetti toimintansa vuonna 2012.


Keksityn kielen taktiikkaa kokeiltiin uudelleen vuonna 2008. Ishtarin O Julissi oli jännänsöpö kappale, josta minulle tulee mieleen satumetsässä seikkailevat hassut eläimet. Ishtar on julkaissut Belgiassa muutaman levyn jälkeen ja lienee edelleen pystyssä. Muistan katselleeni jotain semifinaalia postinlajittelukeskuksessa kesätyöaikanani taukohuonetelkkarista. Belgian esitys oli yksi suosikeistani, eikä vain maasyiden takia, mutta valitettavasti se ei päässyt finaaliin.


Tänä vuonna Belgian kandidaattina oli Axel Hirsoux, sympaattisen oloinen koko kansan vävypoika, joka harrastaa muun muassa neulomista. Flanderin yleisradio oli valitsijavuorossa, mutta siitä huolimatta valittiin ranskankielinen esiintyjä. Hirsoux oli valtava ennakkosuosikki Belgiassa, mutta putosi maan harmiksi pois finaalista. Pidän itse musiikillisesti kappaleesta (siis ihan puhtaasti sävellyksenä),  mutta minusta biisi olisi kannattanut laulaa ranskaksi, koska kaikki Dramaattinen ja Mahtipontinen kuulostaa ranskaksi vakuuttavalta ja englanniksi kökömmältä. (Epäilen tosin, että tämä mielipide voi muuttua, kun opin enemmän ranskaa.) Joka tapauksessa Hirsoux'lla on kelpo ääni ja mies on sekä vallonialaisten että flaamien suosiossa, joten uskon, että tiedossa on levytyssopimus ja mainetta. 

Tässä esitys ranskaksi Belgian karsinnoista. Sekä minulla että miehelläni on muistikuva, että Hirsoux esitti kappaleen ensin ranskaksi, mutta koska en löydä sitä mistään Youtuben kätköistä (tai se on ollut ryhmähallusinaatiomme), tässä Mother englanniksi:


Belgian karsinnoissa Hirsoux'n vahvin kilpailija oli poikabändi Bandits kappaleellaan One. Suomalaisnäkökulmasta voi sanoa, että hyvä etteivät päässeet, koska "söpö lahjakas poikabändi" -paikasta olisi voinut tulla kiistaa Soft Enginen kanssa. Belgialaisjuontaja luonnehtikin Soft Engineä semifinaalissa Suomen Banditiksi ja totesi, että nuo saavat sentään juoda jo iän puolesta olutta.


Pian monikansallinen opiskelukaveriraatini kokoontuu meille katsomaan viisuja. Itse tykkään Armenian kappaleen elokuvamusiikkimaisuudesta, Hollannin kappaleen epäeuroviisumaisuudesta, Itävallan euroviisumaisuudesta (kyllä, olen paradoksien nainen!) ja Suomen poikain vilpittömästä meiningistä. Paras esiintyjä voittakoon!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ei ihan musta lammas

Voi mikä armoton kiire ja väsymys. Olen opiskellut kevään, hollantia ja ranskaa ja vaikka mitä muuta. Kurssit ovat enimmäseen mielenkiintoisia, opiskelukaverit mukavia, mutta kyllä on pääsiäisloma varsin tervetullut juttu tähän väliin.

Ja nytkin pitäisi olla tekemässä jotain muuta, pakkaamassa nimittäin. Lähden huomenna matkalle Italiaan Bolognaan, mihin valmistauduin tänään syömällä pasta bolognesea bolognalaisen opiskelukaverini kanssa. (Bolognassa ei syödä muuten pasta bolognesea.) Kyseinen kaveri antoi meille itse tekemänsä matkaoppaan, jonka ravintola- ja hengausvinkkejä aion ehdottomasti yrittää noudattaa.

Koskaan ei saa olla sentään niin kiire, etteikö olisi aika laittaa paria kännykkäkameraräpsäisyä appivanhempien uudesta karitsasta, jonka jaloista yksi on hupaisasti musta:



perjantai 17. tammikuuta 2014

Aikuisuuden värejä

Hyvää uutta vuotta, toverit! Tänä vuonna lupaan, että en aloita tupakointia ja että päivitän Unikkoversumin ainakin kerran. En myöskään aio aloittaa amfetamiinin käyttöä ja aion käydä joskus uimassa ja joogassa.

Kuten olen kertonut, opiskelen nyt kesäkuun loppuun asti kestävässä post-maisteriohjelmassa. Belgiassa tenttiviikko on sijoitettu kätevästi juuri joululoman jälkeen, joten tentteihin pitää minun jälleen lukeman, kun jo luulin hetken, että saan viettää onnellisena maisterisnaisena aikaa niitä vaikka. Ja mikä onkaan parempi tapa lukea tentteihin kuin päivittää retuperälle jäänyttä blogia?

Siksi aionkin kertoa teille lisää erikoisesta kirjasta, jonka ostin taannoin ranskalaisesta taidemuseosta. Kyseessä on nimittäin loistava konsepti, aikuisten värityskirja. Ihan turhaan semmoinen riemu on vanhetessa hylätty! Värityskirjailu on myös rentouttavaa matalan kynnyksen taiteilua.

Toki lapsikin voi värittää kyseisen kirjan kuvia, ei niissä mitään K-18-materiaalia ole, vaikka semmoinenkin saattaisi olla hupaisa versio. Kuvat ovat pieniä, yksityiskohtaisia ja niissä saa käyttää paljon iloisenvärisiä liituja.







Internetin ihmemaailmasta löytyy muunlaisiakin aikuisten värityskirjoja, muun muassa hillitön Coloring for Grown-Ups: The Adult Activity Book. Yhdessä tehtävässä peiliin voi esimerkiksi piirtää omakuvan, ja ohjeet kuuluvat: "Draw the person you thought you'd grow up to be before you abandoned all your hopes and dreams!" Siinä idea esimerkiksi aikuistuvan toverin synttärilahjaksi.