perjantai 5. syyskuuta 2014

Salamatkustaja

Palasin vähän aikaa sitten Suomesta, jossa vietimme reilun kuukauden. Ohjelmassa oli tuntikausia uimista auringon- ja kuunvalossa, saunomista, mustikkalitroja, kirjoja ja löllöilyä.

Ja uimista. Ja vielä kerran uimista. 

Kotibelgiaano innostui rakentamaan kanootin netistä löytämien ohjeiden mukaan. Ensin piti tehdä puuranko ja sen päälle virittää kangas, sitten maalata se ja ostaa kylän pienestä Alkosta alkoholitonta roseeviiniä, jolla koko komeus kastettiin ennen kiikkerää mutta viihdyttävää neitsytmatkaansa.

Ah! Kuulosuojaimet ja Kainuun siniset vaarat.
Se liikkuu! Kanootti, ei pullo.

Matkustimme tällä kertaa toissavuoden tapaan Suomeen autolla, mutta tällä kertaa niin, että matkasimme Saksan Rostockista Ruotsin Trelleborgiin. Paluumatkan ajoimme Tanskan superidyllisen Roskilden ja Hollannin kautta. Kun ajoimme menomatkalla Tukholman laivaterminaaliin, lipuntarkastaja varmisti minulta ja mieheltäni, että onhan meitä kaksi lähdössä matkalle. Vastasin myöntävästi, mutta teki mieli tunnustaa, että kyllä mukana on vielä kolmaskin tyyppi, vaikkei vielä omaa lippua, sosiaaliturvatunnusta tai yhteiskunnallisen henkilön asemaa tarvitsekaan.

Volkkarikin nauttii merituulesta. 
Kohti Ruotsia!
Yksi idyllisistä Airbnb-paikoista. 
Viime matkan ruotsalainen teinikissa on kasvanut aikuiseksi. 

Tein positiivisen raskaustestin palattuani huhtikuussa pääsiäislomamatkalta. Vaikka bolleke (ihana flaamilainen murresana, joka kuvaa minusta täydellisesti kohdettaan, yleiskielessä vauva on baby) oli varsin odotettu ja toivottu, yllätys se silti oli. Että meikäläisen kroppa pystyy johonkin tuollaiseen! Mitä suuremmaksi bolleke on kasvanut, sitä konkreettisemmalta ajatus mini-ihmisestä perheessämme on alkanut tuntua. Onneksi tuntikausien autokökkimiset salamatkustajan kanssa sujuivat yllättävän vaivattomasti, jos ei oteta huomioon tulevan satunnaisia turpojalkoja, yökuumuuksia ja tulevan äidin "Oijoi, jälkeläinen saapuu Suomeen ensimmäistä kertaa" -liikutusta Turun satamaterminaalissa.

Matkaa ennen...
...ja sen jälkeen. 

Nyt on menossa 26. raskausviikko. Kävin tänään rakenneultrassa, ja vaikka vauvelin aivoista ei vielä musikaalisuutta, kummien unien näkemiskykyä tai kanootinrakentamishalua voinutkaan skannata, oli hienoa nähdä, että elimet löytyivät ja toimivat. Vauvahenkilö potkii innokkaasti jonnekin kylkiluideni alapuolelle ja rymeltää mahassa erityisesti aamuyön tunteina. Tähän mennessä suurin vaiva on ollut ekan kolmanneksen pahoinvointi, joka ei ollut kuitenkaan järin suurta ja katosi onneksi oppikirjamaisesti, kun pääsin toiselle kolmannekselle. Sen lisäksi onnistuin kehittämään tuona aikana varsin ymmärrettävän mielihalun vaniljajäätelö-mansikka-annoksiin ja kaikkiin hedelmä- ja marja-asioihin sekä kummallisen inhon keitettyä pinaattia, parsaa ja parsakaalia kohtaan. Kun esimerkiksi siskoni oli käymässä ja hihkaisi automatkalla "Tuolla on varsa!", minulle tuli varsasta mieleen parsa ja sen seurauksena öklö olo. Tämän jälkeen sisko sensuroikin sanan "varsa" puheestaan ja alkoi puhua hevosen lapsista halutessaan jakaa kanssamme söpö eläin -havainnon.

Nyt kun salamatkustajasta on tulossa yhä julkisempi, vierailee hän varmaan yhä useammin merkinnöissäni bollekena. Joulukuuta kohti!

2 kommenttia:

  1. Oi, onnea! :-) Me taidetaan olla melkein samassa menossa, itsellänikin viikko 26 menossa. Laskettu aika 16. joulukuuta, mites sulla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja ihanaa, onnea myös paljon sinne! Muistan, kuinka luin ensimmäisen vauvan odotuksestasi ja mietin, että joskus meillekin... :)

      Tosiaan lähekkäin mennään - ihan ensimmäinen laskettu aika oli 18.12, mutta sen jälkeen ultrassa tuli ensin veikkaus 15.12. ja sitten 14.12. Jännittävää!

      Poista