maanantai 9. helmikuuta 2015

Ihan hitosti kettukarkkeja

Vauva-arki on lähtenyt hyvin käyntiin. Pienhenkilö syö ja nukkuu tolkusti ja on muuttunut varsin potraksi. (Kiinnostava kielellinen ilmiö sinänsä, ettei adjektiivia potra käytetä koskaan muulloin kuin sanan poika yhteydessä, kuten Markus Kajo jossakin pakinassaan totesi. Että ei sanota, että ostinpa torilta potria vihanneksia.) Olemme saaneet ihania vauvalahjoja, Suomesta myös. Kiitos teille kaikille!

Tänään, arvon lukijat, aion kertoa teille belgialaisista vauvatavoista. Kun pienhenkilö putkahtaa maailmaan, on tapana  lähettää kavereille, sukulaisille, tuttaville ja työkavereille vauvakortit. Kortit saatetaan lähettää hyvinkin pian syntymän jälkeen, yleensä jopa niin, että ne ovat kaikkia yksityiskohtia myöten valmiina ennen syntymää. Sitten vauvan synnyttyä painofirmalle lähetetään tekstiviesti, jossa kerrotaan syntymäaika, pituus ja paino. Kortin idea on tiedottaa, mihin osoitteeseen vauvakäynnille voi tulla. Siinä kerrotaan myös mahdollisen lahjalistan osoite tai tilinumero, vähän niin kuin hääkutsuissa. Tapa tuntuu ymmärrettävästi monista oudolta - "tule käymään täällä, ja anna sitten rahaa, kiitos" - mutta täällä siitä pidetään kai yleisesti ottaen kätevänä eikä siitä oteta turhia paineita. Joku saattaa laittaa tilille rahaa, moni ei, ja se on täysin ok.

Vauvavierailut ovat yleisiä heti syntymän jälkeen, Jotkut tuoreet vanhemmat laittavat jopa vauvakortteihin mukaan synnytyssairaalan huoneen, ja sitten on ihan todellinen riski, että yhtäkkiä univelkainen imetystä opetteleva äiti kohtaa lauman pirteitä työkavereita sairaalasängyssä lojuessaaan. Itse emme halunneet tehdä niin (minkä voi ehkä edellisen virkkeen muotoilusta päätellä), mutta mielestäni oli mukavaa, että jo sairaalaan tuli muutama toivottu vieras piristämään kummaa kaoottista vauva-arjen alkua. Toki jos olisimme olleet ihan kahjoväsyneitä, emme olisi vielä kutsuneet tyyppejä käymään vielä niin aikaisin.

Itse lähetin kortit Suomeen vain perheelle, koska tapa ei vielä liene sielläpäin tuttu, mutta Belgiassa jakelimme niitä enemmän. Vauvan tuoreet kummitädit (minun ja miehen sisko) kustansivat kortit jalosti, ja miehen sisko vietti vielä yhden tovin nyperrellen pikkukettuja paikoilleen korttiin haettuaan ne painosta.

Kun vieras tulee käymään, heille annetaan pieni rasiallinen karkkia, jota kutsutaan nimellä doopsuiker eli kastesokeri. Doopsuikerit ovat yleensä ison ranskanpastillin näköisiä makeisia, mutta nykyään niistä on paljon variaatioita. Karkkeja on tapana viedä myös työpaikalle tai tarjota asiakkaille, jos itse sattuu työskentelemään vaikka pienessä putiikissa. Esimerkiksi juuri ennen vauvamme syntymää lähiapteekkari tarjosi meille karkkeja, koska oli tullut itse isoäidiksi, ja siinä sitten juttelimme jälkikasvuista.

Koska halusimme belgialaisten vauvameininkien keskelle jotain suomalaista, tilasimme doopsuikerien sijaan Fazerin kettukarkkeja Suomesta. Belgialaisten mielestä ne olivat kiehtovia uutuuksia. Tosin arvelen, että mahdolliset tulevat vieraat saavat kettukarkkien sijasta belgialastoffeeta, koska kettukarkit ovat huvenneet nopeasti. Suomi-ikäväisellä allekirjoittaneella on osuutta asiaan.

Näin hoidetaan siis vauvatavat à la Unikkoversumi:

Teetä vierailijoille kortteja. 

Tilaa Suomesta ihan hitosti kettukarkkeja, koska haluat olla erilainen.

Osta Belgiasta ihan hitosti pieniä valkoisia laatikoita ja taittele ne.

Avaa pussit. Älä syö liikaa karkkeja.

Älä syö ainakaan ihan hirveästi...

...koska niitä täytyy riittää jokaiseen laatikkoon.

Koristele laatikot söpöllä nimitarralla. Älä vaida nimeä syntymän jälkeen.

Nypertele päälle vielä rusetit flaamilaista poliisisarjaa katsellessa.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, uusi henkilö

Paljon on tapahtunut sitten viime kirjoittaman. Meillä on kahden viikon ja yhden päivän ikäinen ihana poikanen, joka nukkuu juuri isänsä rintaa vasten kantoliinassa. Siksipä minulla on vihdoinkin aikaa kirjoitella Suuri Syntymätarina. Synnytys oli rankka mutta hieno kokemus. Rankka siksi, että koko hässäkkä kesti torstai-iltapäivästä kello viidestä lauantaiaamu-seiskaan, enkä nukkunut tässä välissä yhtään. Hieno siksi, että se päättyi niin hyvin. Ajattelin jo heti sen jälkeen, että voisin ryhtyä tähän uudelleenkin. Pitkän keston syynä oli ilmeisesti se, että vauvatyyppi oli aluksi hankalassa asennossa. Itse asiassa pienhenkilö ehti kääntyä  paria viikkoa ennen syntymäänsä perätilaan ja suunnitteilla oli jo sektio, mutta sitten tyyppi muljahti takaisin jotakuinkin pää alaspäin, mikä todettiin jännittävästi päivää ennen suunniteltua sektiota. 

Näin homma siis eteni dramaattisessa preesensissä:

On torstai-iltapäivä 18.12., vauvan laskettu aika. Lorvehdin yksin kotona ja pohdin juuri sitä, miten odottavan aika on pitkä ja miten tämä vauva syntyy takuulla vasta parin viikon päästä, jolloin kylään tuleva siskoni on palaamassa Suomeen. (Näin kävi eräälle Ruotsissa asuvalle belgialaiskaverille: äiti tuli kylään, mutta vauva syntyi vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, päivä äidin kotiinpalun jälkeen.) Käyn kävelyllä. Vähän ennen kello viisi alkaa kuitenkin tapahtua. Harjoitussupistustukset, joita on ollut pari viikkoa, alkavat muuttua iltapäiväkävelyn jälkeen kivuliaammiksi, mutta mietin, että varmaan ne kuitenkin menevät ohi.

P tulee kotiin töistä kuudelta. Alamme innostua, mutta vielä ei ole aika lähteä minnekään, vaikka supistuksia tulee usein. Odottelemme ja katselemme pari Comedy Inc -jaksoa digiboksilta. Menen suihkuun, joka auttaa vähän, mutta ei lopeta supistuksia. Ajattelen kuitenkin odottaa, etten menisi sairaalaan liian aikaisin. 

En saa nukuttua kipujen takia ja herätän miehen joskus kahden aikaan yöllä ehdotellen sairaalaan lähtöä. Kun ajamme pimeällä hiljaisella tiellä ja kärsin supistuksista auton tärinöissä, radiosta kuuluu The Pixiesin Here comes your man. Nauramme. Pieni mies saisi tosiaan tulla pitkän odotuksen jälkeen.

there is a wait so long
you'll never wait so long
here comes your man
there is a wait so long
you'll never wait so long
here comes your man


Sairaalassa pettymyksekseni selviää, että kohdunsuu on vasta noin sentin auki (ponnistusvaiheessa sen pitää olla kymmenen senttiä, ja siihen menee yleensä tuntikausia). Pääsemme kuitenkin synnytyshuoneeseen. P on paras mahdollinen synnytyskumppani ja puhisee kanssani, kun puhaltelen supistuksia pois. Tässä vaiheessa ne tulevat noin viiden minuutin välein ja ovat kivultaan ikävien kuukautiskipujen luokkaa, joten ne ovat vielä siedettäviä. Hengitystekniikoista on tässä vaiheessa vielä paljon hyötyä. Jossain vaiheessa aamukätilö vaihtuu vuoroon ja sanoo, että synnytyksen edistyminen on niin hidasta, että voin käydä kotona, jos haluan. En halua, koska en uskalla itse arvioda, missä vaiheessa sairaalaan pitäisi palata, ja koko matka tuntu hankalalta ajatukselta. Yritän voimistaa supistuksia kävelemällä P:n kanssa sairaalan käytävillä. Pysähdyn välillä nojaamaan häneen ja hengittelemään syvään. Here comes your man soi taas radiossa ja tanssahtelemme kömpelösti.

Perjantai-iltapäivänä kätilö toteaa, että kohdunkaula ei vieläkään ole auki kuin muutaman sentin ja ehdottaa sikiökalvojen puhkaisemista synnytyksen nopeuttamiseksi. Kätilö hoitaa homman kuudelta perjantai-iltana, jolloin kipeiden supistusten alkamisesta on noin 13 tuntia. Kalvojen puhkaisu kuulostaa ja näyttää pelottavalta hommalta, mutta ei onneksi satu yhtään. Supistukset kyllä voimistuvat. Jihaa, kohti pokaisen ensikohtaamista!

Tai sitten ei. Joskus puolen yön lähellä kätilö tsekkaa kohdunsuun taas. Se onkin auki vasta kolmisen senttiä, ei ainakaan neljää enempää. Tässä vaiheessa usko alkaa pettää ja minua alkaa ahdistaa. Hypin jumppapallolla, joka auttaa fyysiseen kipuun, mutta ei pelkoon. Kipu ei haittaisi niin paljon, jos tuntuisi, että se edistäisi tilannetta, mutta alan tuntea olevani vain helvetillisesti sattuvassa umpikujassa, enkä tiedä, kuinka kauan sitä on jäljellä. Vaikka olen ensisijaisesti ajatellut käyttää niin vähän kivunlievitystä kuin pystyn - en valtavien periaatteiden vuoksi vaan siksi, että esimerkiksi jalkeilla pysyminen onnistuisi  - alan miettiä epiduraalia. 

P yrittää nukkua ja minä myös, mutta en pysty. Kello on yli puolen yön lauantaita, ja olen ollut sairaalassa pian 24 tuntia nukkumatta lainkaan torstaiaamun jälkeen. Kivuliaat supistukset ovat harventuneet, mikä ei sekään tunnu hyvältä merkiltä. Lämpöni on alkanut myös nousta ja lähentelee kuumeen rajaa. Kun kätilö tulee, suostun epiduraaliin. Sitten sairaalasängyn ylle sytytetään kirkas lamppu, anestesialääkäri ilmestyy jostakin, P herää ja tulee istumaan sängyn viereen. Saan suunnilleen miljoona erilaista tippakanyyliä ja ikävän tuntoisen piikin selkään, mutta en välitä. 

Todetaan, että minulla on kuumetta, mutta ah, kipu on poissa! Saan ilmeisesti myös oksitosiinitipan vauhdittamaan supistuksia. Hengailen P:n kanssa kahdestaan pimeässä synnytyssalissa ja näen, kuinka käyrälle alkaa nousta kauniita supistuksia, jotka onneksi tuntuvat vielä, mutta vain heikkona paineena. Toivo herää. Neljältä kätilö toteaa, että kohdunsuu on kahdeksan senttiä auki. Maailma on jälleen hyvä ja kaunis paikka.

Joskus lauantaiaamuna kuuden aikaan kahdeksan senttiä on edennyt vielä kymmeneen, mutta vauvani on kääntynyt jälleen kummalliseen asentoon ja on liian ylhäällä, ei onneksi sentään jälleen perätilassa. Joudun itse istumaan sänkyyn, jotta tyyppi laskeutuisi. Se on täysin jees, mikään ei satu, tämä on kohta ohi. Ponnistaminen pelottaa, mutta ei se ainakaan näitä puoltatoista viime vuorokautta kamalampi voi olla. Olen niin väsynyt, että kun suljen silmäni, menen heti jonnekin toiseen paikkaan, jossa tätä salia ja synnytystä ei ole vaan unen armelias lämmin pimeä. Mutta en saa jäädä sinne, minun on pysyttävä hereillä ja oltava vahva.

Ja yhtäkkiä salissa on taas valot ja mukava synnytyslääkärinainen ja kätilö ja ehkä kätilöopiskelija. P istuu vieressäni hikisenä, rasvatukkaisena ja hirvittävän väsyneenä mutta edelleen loistava henkisenä tukena. Kaikki ovat iloisia, kun kerron ponnistusfiiliksistä, koska epiduraali voi viedä tunteen kokonaan pois. 

Sitten yhtäkkiä ponnistushuudot kiihtyvät, englantia ja hollantia puhutaan ja kuulen, että nyt on pää, seuraavaksi hartiat, hyvä, hyvä, mahtavaa! Ja lääkäri tai kätilö käskee minun ojentaa kätensä, ja niihin laitetaan vähän limainen ja sinertäväsorminen mutta täydellinen pieni kurttunaamainen olento, joka alkaa heti parkua. En puhkea liikutuksen ja helpotuksen kyyneliin, kuten ajattelin joskus, että kävisi, vaan huudan innoissani OIJOIJOIJOI! ja otan tyypin rinnalleni. Siinä hän hengailee, rauhoittuu pian ja tuijottaa minua tummilla kapeilla silmillään ja ryhtyy sitten äidinmaitopuuhiin kuin vanha tekijä. P saa leikata napanuoran ja kommentoi tätä suurta kokemusta myöhemmin: "Lähinnä ehdin ajatella, että olipa tylsät sakset." Siihen vauva jää ja saa hengailla tunnin ennen kylvetystä ja pukemista. P istuu vieressäni ja silittelee tyypin ihoa, joka on pehmeä ja inhimillinen ja vihdoinkin totta. Olemme puhkiväsyneitä, ryvettyneitä ja maratonin juokseita ja hirvittävän onnellisia.

Tervetuloa tähän maailmaan, pieni rakas Alvar. 


Tuore äiti-ihminen ihastelee jälkikasvuaan

Kahden päivän ikäinen tummasilmäinen henkilö