sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, uusi henkilö

Paljon on tapahtunut sitten viime kirjoittaman. Meillä on kahden viikon ja yhden päivän ikäinen ihana poikanen, joka nukkuu juuri isänsä rintaa vasten kantoliinassa. Siksipä minulla on vihdoinkin aikaa kirjoitella Suuri Syntymätarina. Synnytys oli rankka mutta hieno kokemus. Rankka siksi, että koko hässäkkä kesti torstai-iltapäivästä kello viidestä lauantaiaamu-seiskaan, enkä nukkunut tässä välissä yhtään. Hieno siksi, että se päättyi niin hyvin. Ajattelin jo heti sen jälkeen, että voisin ryhtyä tähän uudelleenkin. Pitkän keston syynä oli ilmeisesti se, että vauvatyyppi oli aluksi hankalassa asennossa. Itse asiassa pienhenkilö ehti kääntyä  paria viikkoa ennen syntymäänsä perätilaan ja suunnitteilla oli jo sektio, mutta sitten tyyppi muljahti takaisin jotakuinkin pää alaspäin, mikä todettiin jännittävästi päivää ennen suunniteltua sektiota. 

Näin homma siis eteni dramaattisessa preesensissä:

On torstai-iltapäivä 18.12., vauvan laskettu aika. Lorvehdin yksin kotona ja pohdin juuri sitä, miten odottavan aika on pitkä ja miten tämä vauva syntyy takuulla vasta parin viikon päästä, jolloin kylään tuleva siskoni on palaamassa Suomeen. (Näin kävi eräälle Ruotsissa asuvalle belgialaiskaverille: äiti tuli kylään, mutta vauva syntyi vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, päivä äidin kotiinpalun jälkeen.) Käyn kävelyllä. Vähän ennen kello viisi alkaa kuitenkin tapahtua. Harjoitussupistustukset, joita on ollut pari viikkoa, alkavat muuttua iltapäiväkävelyn jälkeen kivuliaammiksi, mutta mietin, että varmaan ne kuitenkin menevät ohi.

P tulee kotiin töistä kuudelta. Alamme innostua, mutta vielä ei ole aika lähteä minnekään, vaikka supistuksia tulee usein. Odottelemme ja katselemme pari Comedy Inc -jaksoa digiboksilta. Menen suihkuun, joka auttaa vähän, mutta ei lopeta supistuksia. Ajattelen kuitenkin odottaa, etten menisi sairaalaan liian aikaisin. 

En saa nukuttua kipujen takia ja herätän miehen joskus kahden aikaan yöllä ehdotellen sairaalaan lähtöä. Kun ajamme pimeällä hiljaisella tiellä ja kärsin supistuksista auton tärinöissä, radiosta kuuluu The Pixiesin Here comes your man. Nauramme. Pieni mies saisi tosiaan tulla pitkän odotuksen jälkeen.

there is a wait so long
you'll never wait so long
here comes your man
there is a wait so long
you'll never wait so long
here comes your man


Sairaalassa pettymyksekseni selviää, että kohdunsuu on vasta noin sentin auki (ponnistusvaiheessa sen pitää olla kymmenen senttiä, ja siihen menee yleensä tuntikausia). Pääsemme kuitenkin synnytyshuoneeseen. P on paras mahdollinen synnytyskumppani ja puhisee kanssani, kun puhaltelen supistuksia pois. Tässä vaiheessa ne tulevat noin viiden minuutin välein ja ovat kivultaan ikävien kuukautiskipujen luokkaa, joten ne ovat vielä siedettäviä. Hengitystekniikoista on tässä vaiheessa vielä paljon hyötyä. Jossain vaiheessa aamukätilö vaihtuu vuoroon ja sanoo, että synnytyksen edistyminen on niin hidasta, että voin käydä kotona, jos haluan. En halua, koska en uskalla itse arvioda, missä vaiheessa sairaalaan pitäisi palata, ja koko matka tuntu hankalalta ajatukselta. Yritän voimistaa supistuksia kävelemällä P:n kanssa sairaalan käytävillä. Pysähdyn välillä nojaamaan häneen ja hengittelemään syvään. Here comes your man soi taas radiossa ja tanssahtelemme kömpelösti.

Perjantai-iltapäivänä kätilö toteaa, että kohdunkaula ei vieläkään ole auki kuin muutaman sentin ja ehdottaa sikiökalvojen puhkaisemista synnytyksen nopeuttamiseksi. Kätilö hoitaa homman kuudelta perjantai-iltana, jolloin kipeiden supistusten alkamisesta on noin 13 tuntia. Kalvojen puhkaisu kuulostaa ja näyttää pelottavalta hommalta, mutta ei onneksi satu yhtään. Supistukset kyllä voimistuvat. Jihaa, kohti pokaisen ensikohtaamista!

Tai sitten ei. Joskus puolen yön lähellä kätilö tsekkaa kohdunsuun taas. Se onkin auki vasta kolmisen senttiä, ei ainakaan neljää enempää. Tässä vaiheessa usko alkaa pettää ja minua alkaa ahdistaa. Hypin jumppapallolla, joka auttaa fyysiseen kipuun, mutta ei pelkoon. Kipu ei haittaisi niin paljon, jos tuntuisi, että se edistäisi tilannetta, mutta alan tuntea olevani vain helvetillisesti sattuvassa umpikujassa, enkä tiedä, kuinka kauan sitä on jäljellä. Vaikka olen ensisijaisesti ajatellut käyttää niin vähän kivunlievitystä kuin pystyn - en valtavien periaatteiden vuoksi vaan siksi, että esimerkiksi jalkeilla pysyminen onnistuisi  - alan miettiä epiduraalia. 

P yrittää nukkua ja minä myös, mutta en pysty. Kello on yli puolen yön lauantaita, ja olen ollut sairaalassa pian 24 tuntia nukkumatta lainkaan torstaiaamun jälkeen. Kivuliaat supistukset ovat harventuneet, mikä ei sekään tunnu hyvältä merkiltä. Lämpöni on alkanut myös nousta ja lähentelee kuumeen rajaa. Kun kätilö tulee, suostun epiduraaliin. Sitten sairaalasängyn ylle sytytetään kirkas lamppu, anestesialääkäri ilmestyy jostakin, P herää ja tulee istumaan sängyn viereen. Saan suunnilleen miljoona erilaista tippakanyyliä ja ikävän tuntoisen piikin selkään, mutta en välitä. 

Todetaan, että minulla on kuumetta, mutta ah, kipu on poissa! Saan ilmeisesti myös oksitosiinitipan vauhdittamaan supistuksia. Hengailen P:n kanssa kahdestaan pimeässä synnytyssalissa ja näen, kuinka käyrälle alkaa nousta kauniita supistuksia, jotka onneksi tuntuvat vielä, mutta vain heikkona paineena. Toivo herää. Neljältä kätilö toteaa, että kohdunsuu on kahdeksan senttiä auki. Maailma on jälleen hyvä ja kaunis paikka.

Joskus lauantaiaamuna kuuden aikaan kahdeksan senttiä on edennyt vielä kymmeneen, mutta vauvani on kääntynyt jälleen kummalliseen asentoon ja on liian ylhäällä, ei onneksi sentään jälleen perätilassa. Joudun itse istumaan sänkyyn, jotta tyyppi laskeutuisi. Se on täysin jees, mikään ei satu, tämä on kohta ohi. Ponnistaminen pelottaa, mutta ei se ainakaan näitä puoltatoista viime vuorokautta kamalampi voi olla. Olen niin väsynyt, että kun suljen silmäni, menen heti jonnekin toiseen paikkaan, jossa tätä salia ja synnytystä ei ole vaan unen armelias lämmin pimeä. Mutta en saa jäädä sinne, minun on pysyttävä hereillä ja oltava vahva.

Ja yhtäkkiä salissa on taas valot ja mukava synnytyslääkärinainen ja kätilö ja ehkä kätilöopiskelija. P istuu vieressäni hikisenä, rasvatukkaisena ja hirvittävän väsyneenä mutta edelleen loistava henkisenä tukena. Kaikki ovat iloisia, kun kerron ponnistusfiiliksistä, koska epiduraali voi viedä tunteen kokonaan pois. 

Sitten yhtäkkiä ponnistushuudot kiihtyvät, englantia ja hollantia puhutaan ja kuulen, että nyt on pää, seuraavaksi hartiat, hyvä, hyvä, mahtavaa! Ja lääkäri tai kätilö käskee minun ojentaa kätensä, ja niihin laitetaan vähän limainen ja sinertäväsorminen mutta täydellinen pieni kurttunaamainen olento, joka alkaa heti parkua. En puhkea liikutuksen ja helpotuksen kyyneliin, kuten ajattelin joskus, että kävisi, vaan huudan innoissani OIJOIJOIJOI! ja otan tyypin rinnalleni. Siinä hän hengailee, rauhoittuu pian ja tuijottaa minua tummilla kapeilla silmillään ja ryhtyy sitten äidinmaitopuuhiin kuin vanha tekijä. P saa leikata napanuoran ja kommentoi tätä suurta kokemusta myöhemmin: "Lähinnä ehdin ajatella, että olipa tylsät sakset." Siihen vauva jää ja saa hengailla tunnin ennen kylvetystä ja pukemista. P istuu vieressäni ja silittelee tyypin ihoa, joka on pehmeä ja inhimillinen ja vihdoinkin totta. Olemme puhkiväsyneitä, ryvettyneitä ja maratonin juokseita ja hirvittävän onnellisia.

Tervetuloa tähän maailmaan, pieni rakas Alvar. 


Tuore äiti-ihminen ihastelee jälkikasvuaan

Kahden päivän ikäinen tummasilmäinen henkilö

4 kommenttia:

  1. upea kertomus.Onnea miljoona kertaa äidille ja isälle ja voimia tuleviin päiviin Alvarin kanssa. toivoo mamma.

    VastaaPoista
  2. Aww onnittelut pienestä pojasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihana poikanen on. :) Kävin tsekkaamassa uuden blogisi, hienolta näyttää!

      Poista