tiistai 22. maaliskuuta 2016

Tuntemattomat parrakkaat miehet

Tänään oli tähänastisen vuoden kaunein päivä Belgiassa. Miehen ei tarvinnut mennä töihin, joten menimme ostamaan lapsukaiselle turvaistuinta ja pöllöpulloa, jonka kuvaa katsoessaan poika huhuili kumeasti. Sitten kävelimme metsässä, jossa kevään kultainen aurinko silautui puiden läpi. Lapsi rynnisti tiellä ja improvisoi kepistä poran, jota pärisytti kovasti.

Tänään oli tähänastisen vuoden kamalin päivä Belgiassa. Miehen ei tarvinnut mennä töihin, koska tunnit oli peruttu aamuisen terrori-iskun takia. Kun kävelimme metsässä, mieli oli valosta huolimatta raskas. Puiden keskellä tuntui hyvältä ajatella, miten ne ovat olleet ennen meitä ja tulevat kasvamaan vielä meidän jälkeemme. Paikoillaan seisovina, hiljaisina, vakaina, ilosta ja ahdistuksesta välittämättä.

Kävin Brysselissä viimeksi alle viikko sitten. Olin töissä sijaisena, oli mukavaa, kaupunki oli kauniisti valaistu. Rautatieasemaa vartioivilla sotilailla oli valtavat aseet, mutta syksyn jälkeen olin ehtinyt tottua niihinkin.

Erityisen pahalta tuntui tänään nähdä kuvat lentokentästä. Olin seissyt siellä monet kerrat ja odottanut vuoroani lähtötarkastukseen. Nyt mietin sukulaistani, jonka on määrä lentää Belgiaan ylihuomenna ja toista, joka olisi lentänyt tänään, jos liput olisivat olleet hieman halvempia. (Ei tosin iskun aikaan, siihen ei tämä vaihtoehtotodellisuus taivu.) Jos. Jos.

Terrorismi tulee sanasta terror, joka tarkoittaa kauhua. Kauhu ei tarkoita pelkästään sitä kauhua, jota uhrit mahdollisesti ehtivät tuntea ennen kuolemaansa vaan pelkoa, joka leviää iskujen satunnaisuuden mukana ympäri maata kuin kulkutauti. Kulkutauti, joka saa ihmiset epäilemään toisiaan, kärjistämään, mustavalkoistamaan ja uskomaan salaliittoteorioihin. Terroristi tekee meistä meitä ja niistä niitä, eikä kukaan niistä ansaitse meidän statusta.

Terrorismi saa ihmiset myös näkemään painajaisia, toisinaan silmät auki. Se on kuin aivoihin pesiytyvä mato, joka häiritsee realistista ajattelua. Realisti käyttää turvavyötä ja välttää tupakointia ja ylenmääräistä punaista lihan syöntiä, koska tietää, että länsimaalaisen ihmisen kuolinsyy liittyy paljon todennäköisemmin niihin kuin terrorismiin. Mutta sitten kun herää aamuyöllä kello viideltä, realismi häilyy kaukana ja palaa vasta auringonnousun myötä. Joskus ennen Pariisin iskuja näin unta, jossa terroristit olivat vallaneet Belgian ja sanoivat, että en saisi enää käyttää punaista laukkua. Ruskea sentään kelpasi. Sisällöstään huolimatta unen tunnelma oli sellainen, että ei oikein enää sen jälkeen nukuttanut.

Joka kerta, kun maahanmuuttajan näköistä lasta haukutaan taustansa takia koulussa tai kadulla, terrorismi voittaa, vaikka haukkuja olisi itse mielestään se, joka pelkäisi terrorismia. Joka kerta, kun syytön muslimi, tummatukka, partaniekka tai muuten vain jonkun mielestä stereotyyppisen terroristin näköinen henkilö saa vihat niskoilleen, terrorismi voittaa.

Melkein heti Pariisin iskujen jälkeen jouduin käymään Ikeassa. Oli suuri rakennus, lauantai-ilta, paljon ihmisiä, hermostunut lapsi. Yhtäkkiä päälle iski vainoharha. Tuli mieleen, miten mahtava eurooppalainen, arkinen kohde kyseinen rakennus olisi iskulle. Katselin ihmisiä ja mieli selasi nopeasti, kuka voisi olla räjäyttäjä tai ampuja. Bongasin kolme nuorta miestä, jotka näyttivät olevan kotoisin Lähi-Idästä. Sydän alkoi hakata, vaikka samalla ärsytti se, että ylivirittynyt mieleni reagoi tahtomattani stereotypioiden perusteella täysin viattomiin tyyppeihin.

Kukaan ei räjäyttänyt ketään. Bongasin tummat miehet myöhemminkin. He söivät ravintolassa ranskalaisia. (Söivät ranskalaisia!). Tietokonepöytiä taisivat katsella.

Kun maailmantuska iskee, ajattelen usein tätä artikkelia. Siinä tutkija haastetteli yli 65-vuotiaita ihmisiä - vanhin oli 102-vuotias - ja yllättyi, kun monelle suurin katumuksen aihe oli se, että elämässä oli tullut huolehdittua turhaan. Monet haastatelluista olivat kohdanneet sotia ja kuolemia, mutta heidän neuvonaan oli ottaa päivä kerrallaan ja keskittyä konkreettisiin huolenaiheisiin. Vaikka minulla on tuttuja monesta maasta ja kulttuurista, en ole immuuni terrorismi- ja stereotypiamadolle. Silti haluan tehdä pelolle jotain, koska terrorismi saa voimansa nimenomaan siitä. Herkkä mieli alkaa pyörittää turhia keloja, jotka eivät johda mihinkään. Yksi huolestumisen paradokseista on se, että se saa aikaan valheellisen toimimisen tunteen. Loppujen lopuksi maailmalle on samantekevää, kuinka paljon märehdin sen ongelmia pääni sisässä, jos märehdintä ei johda toimintaan. Myös myötätunto ja ystävällisyys voi olla toimintaa - jos ei maailmaa pysty paljoa parantamaan, voi ainakin välttää sitä, että tekisi siitä kurjemman paikan.

En halua puuttua tässä sen laajemmin maahanmuuttoon tai sen haasteisiin. Ne ovat vakavia ja tärkeitä asioita, joita ei sovi sivuuttaa epäluulolla eikä naiiviudella. Haluan kuitenkin muistuttaa, että positiiviset uutiset eivät ole uutisia eivätkä pääse siksi otsikoihin. Molenbeekin terroristit ymmärrettävästi pääsevät, mutta eivät ne ḱaikki, jotka tekevät töitä syrjäytymisen tai radikalisoitumisen estämiseksi paitsi ehkä positiivisena alakappaleena terroristitapauksen yhteydessä. Ketään mediaa ei kiinnosta, että suurin haasteemme maahanmuuttajataustaisten musliminaapureidemme kanssa on se, että heidän kaninsa tapaa karkailla meidän puolellemme ja meidän vadelmapensaamme uhkaa levitä heidän puolellensa.

Mieheni, joka tapaa työnsä kautta jatkuvasti maahanmuuttajia - myös hurjista oloista tulevia turvapaikanhakijoita - on kertonut, miten se on vaikuttanut häneen. Hän on ymmärtänyt, miten kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja kulttuuri on loppujen lopuksi vain ohut pintakerros saman nälän ja halun päällä. Mitä enemmän eri maista tulevia ihmisiä tapaa, sitä enemmän näkee yksilöitä: rakastettavia, traumatisoituneita, typeriä, ärsyttäviä, hauskoja yksilöitä.

En ole kirjoittanut tähän blogiin vuoteen. Jotenkin olisi mukavampaa, jos paluun syy olisi positiivisempi, vaikka Kootut Wiisaat Wanhemmuusneuvot, mutta ehkä niistä toiste. Nyt me jatkamme elämää ja lähetämme kaiken myötätuntomme niille, jotka siihen eivät pysty. Ja myös niille, jotka lähtevät karkuun maista, joissa jokainen päivä on samanlainen kuin Brysselin lentokenttä tänään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti